Mitä mielen päällä?

Pari juttua! Tulevat tässä, ihan vain näin satunnaisesti listattuna:

1. Minua jännitti aivan hirveästi tehdä tästä blogista julkinen ja myös luoda tätä varten Instagram-tili. Olen jo pari vuotta miettinyt, että haluaisin ja että ehkä joskus ja no sitten kun on enemmän sanottavaa, mutta tajusin muutama viikko sitten, että jos en tartu toimeen niin "ehkä joskus" onkin pian "ei ikinä". Satuin myös eilen lukemaan Sarandan postauksen siitä, miten vaikeaa omia juttuja voi olla toteuttaa epäonnistumisen ja häpeän pelossa. Postaus kolahti pahemman (vai paremman?) kerran ja oli viimeinen pusku päätökselle kokeilla. Eihän tässä mitään sen kummempaa tapahdu - kunhan vain kirjoittelen ja jaan ajatuksia nyt julkisesti, en vain tutuille - mutta olen kasannut itselleni kovia paineita ja vertaan herkästi sisältöäni ammattituottajien sisältöihin. Älytöntä, kun sen nyt ääneen sanoo! Eivät toiset turhaan tätä työkseen tee, vaan siksi, että ovat niin hyviä ja kokeneita. Minä vasta harjoittelen.

2. Emilian öinen, lempeä unikoulu alkaa parin viikon jälkeen tuottaa tulosta! Aiemmin hän heräili öisin vähintään kolmen tunnin välein ja vaati tissin, mutta Sleepyn ohjeiden mukaisesti aloin pidentää välejä neljään tuntiin. Jos vauva herää ennen tuota neljän tunnin rajapyykkiä, rauhoittelen häntä maksimissaan puoli tuntia takaisin uneen ja jos hän ei siihen mennessä nukahda, syötän. Tähän mennessä en ole tainnut kertaakaan joutua syöttämään vaan Emilia on aina edes jonkin aikaa jatkanut unia ilman tissiä! Nyt ollaan menty useampi yö niin, että syöttöjen välissä on ollut jopa kuusi tuntia (jos käyttäisin emojeita tekstissä, tähän tulisi itkevät kasvot ja monta sydäntä). Toki nostelen tuttia useamman kerran yössä ja syöttöjäkin on edelleen kaksi, mutta tilanne on kuitenkin parantunut yllättävän nopeasti.
Samalla aamuherätykset ovat siirtyneet mukavasti kuudesta lähemmäs puoli seiskaa - kunnes tänään vauva tarvitsi kolmesta alkaen tutin suuhun parinkymmenen minuutin välein, söi viideltä, ängersi sängyssä unta hakien kymmentä vaille kuuteen ja päätti sitten, että päivä alkaa nyt. Mutta ehkä tämä oli nyt sellainen kuuluisa takapakki ja pian taas lähestytään sitä kaukaista kello seitsemää!

3. Ostin uusimman Trendin viikonloppuna mutta en osaa ryhtyä lukemaan sitä. Säästän sitä täydelliseen hemmotteluhetkeen: vauva nukkuu ja joku muu on vastuussa hänestä jos herää, minulla on hyvää ruokaa ja kahvia ja jälkiruokaa, koirat ovat tyytyväisinä keskenään pihalla, koti on siisti ja hiljainen... En tiedä, kannattaisiko joustaa jossain kriteerissä vai hyväksyä se, että voi mennä jonkin aikaa, ennen kuin täydellinen hetki osuu kohdalle.

4. Meidän pihan omenapuut kukkivat pian! Puita on ihan liikaa ja osa niistä lähtee kunhan vaan saadaan aikaiseksi ryhtyä hommiin, mutta ainakin ihasteltavaa riittää. Kuulin kyllä varoittelua ötököiden määrästä, kun kukat puhkeavat. No, sille ei mitään voi, joten keskitymme visuaaliseen. 

5. Olemme lämmitelleet vanhaa juoksuharrastusta koko perheen voimin ja se on ihanaa. En ollut itse juossut sitten raskaaksi tulemisen ennen viime viikkoa, mutta nyt plakkarissa onkin jo kolme lyhyttä (alle 3km) ja yksi pitkä (6,2km) lenkki. En olisi uskonut paikkojen kestävän tällaista rasitusta niin pitkän tauon jälkeen, mutta pohkeetkaan eivät ole erityisemmin jumissa. Hurraa ja nyt vaan lisää kilometrejä alle! Kesän tavoite on juosta kymppi tuntiin eli käytännössä vain ylläpitää hyvin alkanutta harrastusta. Minulla on onneksi ihan jees aerobinen kunto pohjalla, kun olen kävellyt niin helvetillisen paljon rattaiden ja koirien kanssa ja pitkälti mäkisessä ja hiekkaisessa maastossa. Nyt vaan siis kropalle juoksua tukevaa jumppaa ja menoksi!

Teppo on ollut lenkkeilijöistä vastahakoisin - johtunee kuumenevista keleistä ja tuosta turkista, joka vedetään pian onneksi alas.

6. Tämä vielä lyhyesti: Onnea ovat ystävät! Sekä sellaiset, jotka elävät tätä samaa elämänvaihetta että ne, jotka muuten osaavat olla tukena joko viemällä ajatukset välillä muualle tai kyselemällä ja kuuntelemalla. Tarvitsen teitä kaikkia ja olette kaikki tärkeitä. Kiitos ja pus!

"Nuku silloin kun vauva nukkuu!“

Voisin veikata, että itseni lisäksi muutama muukin äidiksi tullut on kuullut otsikon oivan ohjeen. "No mutta nukkuisit päivisin kun vauvakin nukkuu", "Mene illalla vauvan kanssa samaan aikaan nukkumaan" sun muut variaatiot ovat tulleet tässä seitsemän kuukauden aikana hyvin tutuiksi. Oma suhtautumiseni neuvoon on vaihdellut: ensin ärsytti ja pidin ajatusta surkeana, sitten ymmärsin, että tässähän on pointtinsa, ja nyt olen oppinut tyynesti nyökyttelemään ja kiittämään tästä ja muistakin omaperäisistä ohjeistuksista.

Alkuun, ehkä noin ensimmäiset neljä kuukautta, käytin vauvan unet hyödyksi siivoamalla, opiskelemalla, treenaamalla ja venyttelemällä. Vauva nukkui pitkät unet vaunuissa kun minä työnsin niitä pitkin poikin Turun Haritunrannan mäkisiä maastoja hiki pipon alta valuen. Pesin pyykkiä, ripustin pyykkiä ja viikkasin pyykkiä. Ajattelin about näin:

Kuva täältä. 

Olen edelleen sitä mieltä, että "Nuku kun vauva nukkuu" -ohjeistajat sivuuttavat usein sen, miten paljon muuta kuin konkreettista vauvanhoitoa vauvanhoitoon oikeastaan liittyy. Pyykki on pestävä, jotta vauvalla on puhtaat vaatteet seuraavana päivänä, ruokaa on tehtävä, jotta äiti saa syödäkseen eikä pyörry kesken imetyksen ja koirat on lenkitettävä, jotta ne eivät pissaa matolle, jolla vauva makoilee, tai tule tekemisenpuutteesta hulluksi ja ryntäile tylsyyttään sisällä vauvan yli. Nämä ovat asioita, joita hereilläolevan vauvan kanssa eli yhdellä kädellä on todennäköisesti hankalaa tehdä, joten ne kannattaa hoitaa niinä hetkinä, kun bebe ottaa lepiä. 

Myös "äidin oma aika" eli minun tapauksessani esimerkiksi treenaaminen, kirjoittaminen ja venyttely ajoittuvat vaivattomimmin vauvavapaisiin hetkiin. Olen toki tehnyt pientä jumppaa leikkimaton reunalla vauvaa samalla viihdyttäen, mutta kunnon flowmaista liikkeeseen syventymistä ei Vaarilla on saarta laulaessa oikein synny. Toki kaikki liike on hyväksi ja kotiin päin ja sillä ajatuksella olenkin saanut hyödynnettyä myös Emilian leikkihetkiä oman kropan huoltamiseen. Silti jumppaan mieluiten sellaisina hetkinä, kun tiedän ehtiväni vetää läpi edes vartin katkeamattoman treenin. (Toim. Huom. Joskaan koskaan ei kannata luottaa siihen, että no niin nyt se nukkuu ja voin tehdä rauhassa asian X - silloin roska-auto aivan varmasti saapuu ikkunan alle piipittämään ja ryskäämään juuri silloin kun olet päässyt vauhtiin. Luota aina siihen, että nämä kyseiset unet epäonnistuvat, jolloin ne saattavatkin yllättää positiivisesti! Positiivinen ajattelu kunniaan vai miten se meni.) 

Sitten kun huonot yöt alkoivat painaa ihan tosissaan ja aloin olla aivan kuitti, jossain siellä neljän kuukauden hollilla, totesin, että minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin luopua päiväunien mahdollistamasta siivous- ja omasta ajasta. Minun yksinkertaisesti oli nukuttava tai edes levättävä, jos halusin pysyä järjissäni. Hölläsin kotitöiden ja liikkumisen suhteen ja jäin itsekin sänkyyn makaamaan, kun Emilia oli nukahtanut viereen pinnikseen. Viestittelin kavereiden kanssa, sometin tai nukuin. En ole koskaan ollut mikään päiväunien ystävä, koska niiltä herätessä olo on kuin sunnuntaiaamuna lafon jäljiltä (turkulaiset tietää) - päässä pyörii ja painaa ja kello näyttää ihan kummia. Olin kuitenkin niin totaalisen rätti, että en enää voinut jatkaa yhtä aktiivista meininkiä kuin ensimmäiset kuukaudet - en vain fyysisesti pystynyt siihen. Tai olisin ehkä pystynyt, koska kaiken kyllä jaksaa kun vaan on pakko, mutta olisin vetänyt itseni aivan liian äärirajoille. 

Aloin siis ymmärtää ohjeen pointin: Silloin kun tilanne vaatii, lakkaa välittämästä kaikesta muusta kuin vauvasta ja omasta jaksamisesta. Unohda tiskit ja pyykit ja yksinkertaisesti nuku kun vauva nukkuu, tai lepää edes. Minä tein näin muutaman viikon ajan, ja se oli fiksu veto. Pidemmän päälle en kuitenkaan pystyisi noudattamaan neuvoa, sillä siivoamaton kämppä ja liikuntaa kaipaava keho aiheuttavat sen verran stressiä, että tilanne olisi plus miinus nolla; keho ehkä lepäisi päiväunien aikana, mutta mieltä ahdistaisi. Ohje toimii minun kohdallani siis kuuriluontoisesti ja on muistutus siitä, että saan levätä. 

Nyt, kun pahin uupumus tuntuu olevan selätetty, pidän neuvoa neuvona muiden joukossa (ja neuvojahan tuoreille äidille riittää!). Toimii toisille, toisille ei. Tässä vaiheessa olen erilaisten ohjeistusten sisällön sijaan alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, millä tavalla apu esitetään - ja tässä asiassa usein mennään vähän metsään. Kumpi esimerkiksi seuraavista pareista kuulostaisi ystävällisemmältä, lohduttavammalta ja aidosti avuliaammalta:

Nuku kun vauva nukkuu. 

Oletko kokeillut sitä, että nukkuisit, kun vauvakin nukkuu? Luuletko, että se voisi auttaa? 

Älä välitä sotkusta! Ei kodin tarvitse kiiltää vauvavuonna. 

Uskon, että sotkuinen koti ahdistaa ja silloin on vaikea nukkua. Entä jos päättäisit etukäteen päivän, jona siivoat, ja muina ottaisit rauhallisemmin? 

Ei tuon ikäinen tarvitse enää maitoa yöllä. Lopettaisit yösyötöt niin et olisi niin väsynyt. 

Oletko harkinnut yösyötöistä luopumista? Luuletko, että sinulla olisi nyt voimia pitää vauvalle unikoulua? 

Kuva täältä

Nyt siis tarkastelen koko keissiä enemmänkin siitä näkökulmasta, että kaikenlaiset ohjeet, neuvot ja vinkit esitetään hyvin usein käskymuotoisina ja yksinkertaistettuina, kaikille sopivina totuuksina. Arvostan todellakin kaikkien minulle tarjoamaa apua ja ehdotuksia, mutta käskymuoto saa nykyisin vain käämit palamaan. Kun itse on väsynyt ja kaipaisi tukea, ei silloin tee mitään seuraavankaltaisilla kommenteilla (oli ne kuinka hyvin tarkoitusperin vain esitetty):

Laita vauva myöhemmin nukkumaan niin se herääkin myöhemmin! 

Se kohina on turhaa, vauva vaan jää siihen koukkuun. Kannattaa jättää se pois. 

Älä reagoi vauvan itkuun niin nopeasti! 

Syötä sitä päivällä enemmän niin se ei syö yöllä! 

Ohjeeni ja toiveeni kaikille väsyneiden äitien kanssa toimiville siis on: kysy, kuuntele ja jos sinulla on antaa vinkkejä, esitä ne ehdotuksina ja pohdi yhdessä äidin kanssa, voisiko ehdottamasi toimintatapa sopia juuri tälle äidille. Minä ainakin aidon oikeasti arvostan sitä, että joku juttelee unijutuista kanssani ja miettii, miten saisin itse paremmin nukuttua. Sitä en arvosta, että minulle kerrotaan, millä tavalla toimimalla nukkuisin paremmin. See the difference? 

Vuosia sitten kun olin vielä silmäpussiton ja koin nukkuneeni huonosti, jos sain alle 7h katkeamatonta unta. 

Kun en meinaa enää nähdä alaluomien takaa ja olen nukkunut hyvin, jos yössä on ollut yli 2h unipätkä.

Ja nyt, vauvan ollessa seitsemän kuukauden ikäinen, käytän hänen päiväunensa yleensä syömiseen, siivoiluun tai kirjoittamiseen, ja silloin tällöin aamun lyhyiden päiväunien ajaksi jään sängylle loikoilemaan. Öisin nukun, kun vauva nukkuu. 

Fiiliksiä uudesta kodista ja kaupungista

Olemme asuneet Paimiossa pian kolme viikkoa. Vaikka toisaalta koti tuntuu jo kodilta, on kuin muutto olisi silti yhä kesken ja kaikki vähän väliaikaista. Vaipanvaihtopaikka ei ole vakiintunut (Lastenhuone? Olohuoneen matto?), aita pihan ympäriltä puuttuu, ilmalämpöpumput kiukuttelevat kokemattomien käyttäjien käsissä... Tavallaan nautin siitä, että kaikki on vielä vähän uutta ja jännittävää, ja tavallaan toivoisin, että rutiineista tulisi vieläkin rutiininomaisempia ja olisimme jo maadoittuneita ja juurtuneita näiden seinien sisään.

Huonekaluhankinnat on nyt tehty vähäksi aikaa. Muuton yhteydessä vaihtoon menivät sohva, sohvapöytä, sänky sekä ruokapöytä tuoleineen, ja näiden lisäksi tänne on hankittu välttämätön vaatekaappi ja "välttämätön" grilli. Sohvan yläpuolella roikkuu Emilian nimiäislahjaksi saama, ystävän (Puro) maalaama taulu, jonka värimaailman mukaan olemme hankkineet joitain pieniä sisustusjuttuja; vaaleanpunaista, keltaista, harmaata ja valkoista löytyy nyt sohvan viltistä, kynnysmatosta, kellosta (joka ei käy?! Miksei, vaikka patteri on uusi ja tikitys kuuluu?), ruusuista sekä kahvinkeittimestä, joka on ihanan vaaleanpunainen. En ole mikään sisustaja eivätkä nämä visuaaliset valinnat ole minun tekemiäni, mutten valita! Ihan hauskaa, että kun vähän siivoaa, jotkut nurkkaukset kotona näyttävät kuin sisustuslehdestä leikatuilta.

Otin tämän kuvan alunperin ajatuksella laittaa Instagramiin Instagram vs. reality -tyyppinen vertailu. Tämä ei ole se Instagram-versio.

Koirat ovat viihtyneet vissiin ihan hyvin uusissa maisemissa, mutta voi että kun vielä saadaan kaupungilta lupa aidan pystyttämiseen ja nuo saavat viettää aikaa pihalla ihan rauhassa keskenään! Paimenkoirina toki varmasti lähinnä notkuvat terassilla ja kyyläävät sisään "Äitiii tehdään jotain" -tyyliin, mutta silti. Voivat mutustaa ydinluita sammaleella ja käydä kiusaamassa ohikulkevia koiria verkkoaidan läpi. 

Kun tila sisällä on lisääntynyt aiemmista 56 neliöstä 140 neliöön, olen huomannut sen, että koirat ovat ihanalla tavalla vain koiria. Täällä ne elelevät jossain ja tulevat paikalle, kun jotain tapahtuu. Tiiviimmin asuttaessa koirat tuntuivat paljon suuremmilta ja olivat jatkuvasti mukana kaikessa, mitä teimme. Nyt elämä pyörii jotenkin vähemmän koirien ympärillä - ne hoidetaan samalla tavalla kuin ennen, saavat rapsutuksia ja aktivointia, mutta ovat sopivasti ihmisistä erillisiä. Kaikilla on enemmän tilaa sekä fyysisesti että henkisesti. Tykkään! 

(Toim. huom: Aktiivisimpina koiraharrastusvuosinani elämä ihan todella pyöri koirien ympärillä: treeni, treenistä palautuminen, ruokinta, lenkkeily, koirien kuvaaminen, treenaaminen ja treenaaminen ja treenaaminen ja treenien analysoiminen, kisaaminen... Nykymeininki tuntuu paljon terveemmältä, vaikka nuo hard core -vuodet olivatkin ihania ja vaikka kaipaan kyllä aktiivisempaa treenaamista kuin mihin nyt resurssit riittävät. En vain enää sellaista, että agility pyörittää aikatauluja, suunnitelmia ja rahankäyttöä. Kirjoitan tästä enemmän myöhemmin!)

Vauva on oma iloinen itsensä - ryömii ja leikkii menemään. Minä olen perusväsynyt mutta onnellinen. Stressi on huomattavasti vähentynyt aiemmasta sen jälkeen kun sovimme tutun asianajajan kanssa, että hän hoitaa tontin lohkomiseen liittyvät toimenpiteet tästä eteenpäin - eli hän reklamoi nyt myyjää ja/tai välittäjää asiasta ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu. (Meille tosiaan selvisi noin viikko muuton jälkeen, että kaupunki on haltuunottamassa tontista osan pois, emmekä olleet kuulleet asiasta ennen kauppoja.)

Kaupungin kaavoittaja, Virpi Lindvall, kävi viime viikolla tontilla katsomassa kanssamme, mihin tarkalleen ottaen aidan saamme koiria varten laittaa. Hän oli aivan ihana tyyppi ja pystyi tekemään muutaman poikkeuksen, joiden ansiosta saamme pihasta niin suuren kuin vain nyt näiden lohkomisasioiden kanssa on mahdollista. Tästä kohtaamisesta jäi lämmin ja hyvä fiilis, joten jos eksyit tälle sivulle googlattuasi Virpi Lindvallia, niin positiiviset suositukset hänelle! Paimion kaupungin muut asiakaspalvelijat ovat luurin päässä olleet hieman tympeitä, mutta Virpi on huomattavasti kohottanut ensivaikutelmaamme kaupungin meiningistä. 

Nihkeitä asiakaspalvelijoita ja lohkomisyllätyksiä lukuunottamatta Paimio on todella tarjoillut meille juuri sitä, mitä lähdimme täältä hakemaan: rauhaa, hiljaisuutta, omissa oloissa elelyä, luontoa, ihania lenkkireittejä. Ei lainkaan valittamista! Rauhallisesta sijainnista huolimatta lähikaupallekin kävelee kymmenessä minuutissa ja isommalle kaupalle 18 minuutissa. Menomatka on mukavasti alamäkeä mutta paluumatkan joutuu kyllä tosissaan puskemaan täyteen sullottuja rattaita loppumatonta ylämäkeä kotiin. No, tuleepahan hyötyliikuttua ihan hikipäissään.

Parasta Paimiota tähän mennessä on edustanut myös parivaljakko, joka kulki eräänä päivänä kotitietämme pitkin: nainen käveli edellä, fleksi kädessään, ja hänen perässään lyllersi möhömahainen, harmaa porsas. Siis ihan oikea sika valjaat yllään. Jotenkin sinä päivänä tajusin, mitä tässä onkaan oikeasti tullut tehtyä, kun lähdettiin kaupungista tänne "kaupunkiin".

Kaiken kaikkiaan: täällä on ihanaa! 

Vauva seitsemän kuukautta

Seitsenkuisena rakas vauva:

Ryömii kovaa vauhtia eteenpäin. Valikoi kuitenkin vielä tarkasti sen, mikä asia on kohti ryömimisen arvoinen - turhaan on turha vaellella.

Istuu tuetta ehkä noin kymmenen sekuntia. Sitten kellahtaa kyljelleen tai naamalleen. Kylvyssä istuu tomerasti ja roiskuttaa vettä riemuissaan.

Toistaa päivittäin sanaa, joka kuulostaa aivan hauvalta. Auba. Haua. Auwa. Sanoi eilen myös aivan selvästi, että why. Päristelee menemään niin kovaa pärskien ja pinnistäen, että on hengästynyt ja kasvoiltaan aivan punainen pidemmän session jälkeen.

Nukkuu kolmet päiväunet - aamuisin noin 45 minuuttia (pinnasängyssä), päivällä noin kaksi tuntia (rattaissa) ja iltapäivällä 30-60 minuuttia (rattaissa).

Lähinnä sormiruokailee - vain aamu- ja iltapuurot sekä satunnaiset hedelmäsoseet olen enää syöttänyt lusikalla. Ruoasta suurin osa päätyy ruokalapun kaukaloon, tuoliin tai lattialle, mutta olemme harrastaneet tällaista ruokailua vasta muutaman viikon, eli kunhan maistelee ja kehittyy niin olen iloinen ja tyytyväinen. Suurimpia hittejä ovat olleet kuorettomat tomaattilohkot, puurorieskat, mikromunakkaat ja höyrytetty kukkakaali. Ja isoimpana maissinaksut. Näiden lisäksi Emilia on maistellut sormin ainakin porkkanaa, perunaa, parsakaalia, omenaa, avokadoa, kurkkua, päärynää, banaania, jauhelihaa (pihveinä), kanaa (Marjut Ollilan kanapötköinä), lohta, pastaa ja kesäkurpitsaa. Kahteen viikkoon tämä on mielestäni riittävästi, mutta yritän jatkuvasti laajentaa kirjoa.

Pitää erityisesti Teppo-koirasta. 

Oppi muutama päivä sitten vaatimaan huomiota. Jos iskä katselee muualle, Emilia sanoo vää tai ä! tai gägä, jolloin iskä huomaa Emilian, ja kaikki nauravat. Sama toistuu lukuisia kertoja putkeen. Huippu leikki.

Toinen uusi leikki on se, että Emilia ryömii edestakaisin kodinhoitohuoneen oviaukossa roikkuvan verhon läpi. Verho on tumma ja paksu ja sen helmoissa Emilia pyörii, eksyy, kurkkii ja nauraa. Ihana, ihana vauva.

Osaa nukahtaa itse pinnasänkyyn yöunille ja aamu-unille. Ainoastaan jos tutti on pudonnut, on se vielä nostettava hänelle suuhun. Tarkoituksena on nyt treenata tutin etsimistä ja suuhun laittamista hereillä, jotta pikku hiljaa sama onnistuisi kesken nukahtamisen ja unenkin, eikä äidin tarvitsisi olla aina apuna.

Nukkuu mieluiten mahallaan. Minua aina vähän huolettaa jättää vauva vatsallaan yksin makuuhuoneeseen, mutta hän valitsee asentonsa jo itse joten ei voi kuin luottaa.

Suukottaa yhä kovasti: haukkaa kasvoista ja kuolaa suoraan suuhun. Hän on niin ihana. Minua Emilia myös "halaa" - kiipeää sylissä olkapäätä kohti, pitää kovaa kiinni, painaa kasvonsa minua vasten.

On nyt muutaman kerran päässyt ulkoilemaan vaunuissa niin, että istuu isojen vauvojen istuimessa ja näkee ympärilleen. Unet hän nukkuu yhä vaunukopassa, mutta ei ole enää monesta sentistä kiinni, ettei enää mahdu koppaan. Iso tyttö!

Käyttää lähinnä koon 68 vaatteita, jotkut ovat jo 74.

On paljon kiinnostuneempi koirien leluista (pehmolelut, luut, pallot) kuin omistaan. Konttaa kaikkein innokkaimmin pallojen perässä.

On niin uskomattoman ihana! Hassu, ja toisinaan tietysti raskas kuten vauvat ovat, mutta valtavan hauska tyyppi ❤️

Kotona huomattua

Muutimme tähän omaan, rakkaaseen, suloiseen kotiimme viikko sitten torstaina. Nyt on lauantaiaamu, vauva on päiväunilla ja minä lueskelen blogeja kahvikupin kanssa ruokapöydän ääressä. Pöydällä on Emilian kummisedältä saatuja pinkkejä ruusuja, vesikannu ja muutama kirja. Katson olohuonetta, jonka lattia on levitelty täyteen koirien ja vauvan leluja ja jonka seinillä on kaksi kaunista taulua. Ulkona paistaa viikonloppuinen aurinko ja pihan linnut viuhahtelevat ikkunoiden ohi rakennuspuuhissaan.

Tähän mennessä kotimme on paljastanut itsestään meille seuraavaa:

- Terassimme on suuri ja kuuma. Jo näin toukokuun alussa aurinko paahtaa siihen parhaimmillaan niin, että pelkällä topilla pärjää.

- Kylppäri ja sauna tuoksuvat ihanan saunaiselta. Koko kämpässä on muutenkin rauhoittavan raikas ilma - täällä voi hengittää!

- Pihan kaksi linnunpönttöä ovat varattuja. Yhtenä päivänä toisen edustalla sinitiaispariskunta paritteli noin kolme sekuntia, ja eilen omenapuussa oli kova draama meneillään, kun toisen pöntön lintu tuli kurkkimaan tiaisten kämpän ovelle. Sinitiaiset katselivat kauhuissaan vierestä, mutta onneksi tunkeilija lopulta lähti pois.

- Sisällä on käytettävä itkuhälyttimiä, kun vauva nukkuu makuuhuoneessa ja me hengailemme olohuoneessa. Niin pitkä matka asunnon päästä päähän on. (Edit: ilmankin kyllä pärjää, sillä eilen illalla itkuhälyttimet kuolivat ja nytkin vauva koisii ilman. Täytyy vain itse olla korvat höröllä.)

- Paimio on pieni ja hiljainen! Niin ihana! Tiedän, että jonain päivänä tämä Turkua syrjemmässä asuminen ahdistaa ja harmittaa, mutta se päivä ei tule pian. Vietämme nyt kuherrusaikaamme. Saan kävellä koirien kanssa päivisin ja iltaisin aivan rauhassa ja jopa tervehtiä vastaantulijoita. Kuvittelimme myös muuttavamme jokseenkin vilkkaan tien varteen, mutta onkin osoittautunut, että kyseessä on _Paimion mittakaavassa_ vilkas tie - autoja tai traktoreita menee ohi silloin tällöin. 

- Jääkaappi ja pakastin ovat hupsun pieniä - kuin opiskelijayksiöstä. Varsinkin pakastimen kanssa tulen varmasti vielä repimään hiuksiani, sillä teen mielelläni kerralla paljon ruokaa ja laitan ne kylmään odottamaan päivää, jona en jaksa/ehdi tehdä ruokaa. Nyt yksi laatikko on täynnä, kun siellä on kaksi Aino-jäätelöä (ja niitä siellä tulee jatkuvasti olemaan).

- Vaalea, vahattu lattia on ihana! Ainakin vielä sivuutan luontevasti kaikki mustat koirankarvat, jotka sen pinnalla oikein hohtavat, ja nautin vain kauniista ja raikkaasta tilasta, jonka valkeankuultava lauta tekee.

- Kodinhoitohuoneeseen mahtuu kaksi pyykkitelinettä, mutta vain juuri ja juuri.

- Ilmalämpöpumppujen kanssa pelaaminen on yllättävän vaikeaa. Milloin ne kannattaa laittaa kokonaan pois päältä (koska aurinko lämmittää koko päivän)? Mitkä asteet makuuhuoneeseen yöksi? Kuinka kylmäksi muun talon voi yöllä antaa laskea?

- Naapurustossa asuu töpöhäntäinen, oranssi kissa, joka ei enää varmasti hengaile meidän pihallamme. Teppo antoi sille reippaat lähdöt eilen ja jahtasi kissan autotien yli (...) karkuun. Aita olisi ihan jees...

... mistä pääsemmekin aikamoiseen tilanteeseen, jossa nyt olemme. Vaikka tämä todella on kuherrusaikaa sekä omassa kodissa että uudessa kaupungissa, joudumme nyt ryhtymään valitettaviin toimiin kiinteistön meille myynyttä henkilöä vastaan. Tällä viikolla selvitin kaupungilta sitä, kuinka lähelle kiinteistön rajaa eli kävelytietä aidan voi pystyttää, ja siinä samalla kävi ilmi, että kaupunki on lohkomassa tontista osan naurettavan pientä korvausta vastaan pois. Tätä välittäjä tai myyjä eivät meille ennen kaupantekoa (tai sen jälkeen) kertoneet. Selvitämme asiaa ja olemme olleet yhteydessä asianajajaan, joka nyt tutkii, miten kannattaa edetä (tai kannattaako lainkaan - on mahdollista, että olemme onnistuneet olemaan huomaamatta tietoa jossain paperissa. Epäilen tätä kuitenkin hyvin vahvasti ja olen kyllä sitä mieltä, että tällainen asia tulisi myös a) lukea myyntiesitteessä b) kertoa kasvotusten näytössä.).

Joka tapauksessa nautimme olostamme valtavasti. Toki tämä tonttiasia on aiheuttanut stressiä, itkua, ärtymystä, huolta ja kiukkua, mutta koetan keskittyä hengittelemään sisään positiivisia asioita ja tunteita - loppujen lopuksi meillä on täällä kaikki äärimmäisen hyvin eikä lohkominen sinänsä vaikuta elämiseemme. Tämä teksti esimerkiksi ei ehtinyt valmistua aamukahvin äärellä, vaan jatkan sitä nyt vauvan pitkien päiväunien aikana terassilla: istun ystävältä saadulla valkoisella tuolilla tietokone sylissä ja aurinko suoraan kasvoihin paahtaen. Pienellä pöydällä edessäni on toisen ystävän istuttama orvokki ja kirja, jonka aloitin eilen. Kaikki on kirkasta ja lämmintä, nurmikko tuoksuu ujosti kesältä ja linnut säkättävät ja sirkuttavat.

Kipeänä kipeän vauvan kanssa

Huhhuh, mitä päiviä tässä on takana! 

Minä ja Emilia aloimme oireilla flunssaa viime viikon torstaina, ja perjantaina Emilia oli jo aivan kuumeinen ja surkea. Sunnuntaina soitin lasten päivystykseen tyksiin ja sieltä kehotettiin tuomaan vauva sekä koronatestiin että lääkärin tarkistettavaksi. Koronatesti tehtiin klinikan ulkopuolella ja käytännössä niin, että kannoin Emilian turvakaukalossa autolta paikalle, suojavarusteiset hoitajat liikoja puhumatta marssivat sisältä luoksemme ja työnsivät kymmenen sentin mittaisen pumpulipuikon Emilian aivoihin. Siltä se ainakin näytti ja myös kuulosti - raukka huusi niin kovaa ja suruissaan, kun näyte otettiin ensin oikeasta sieraimesta ja sitten vielä vasemmasta. Minä osasin vain katsoa järkyttyneenä vierestä ja heti testin jälkeen ottaa vauvaparan syliin ja laulaa Vaarilla on saarta. 

Olen ehkä huono äiti, kun sanon tämän, mutta onneksi Emilia tavallaan hoiti testaamisen minun puolestani - tulos tuli negatiivisena heti maanantaina eikä ole kovin todennäköistä, että minulla taas olisi korona. En siis ainakaan vielä joudu itse pumpulipuikolla pahoinpideltäväksi. Kerroin Emilialle, miten reipas hän oli, ja onneksi pieni oli jo muutaman minuutin jälkeen testaamisesta oma itsensä. (Toim. huom. Jos olisi saanut valita, olisin tietysti itse ollut testattavana Emilian sijaan. Itkien ja pelosta kankeana mutta silti.)

Testin jälkeen myöskin suojapukuinen lääkäri pyysi meidät sisään suoraan pieneen tutkimushuoneeseen, jossa hän tutki Emilian korvat ja suun ja kuunteli keuhkot. Vaikka vauvan yskä kuulosti kurjalta, keuhkoissa ei onneksi ollut mitään huolestuttavaa. Sen sijaan vasemmasta korvasta löytyi tulehdus, ja siihen vauva syö yhä viiden päivän antibioottikuuria. 

Emilia on siis kuumeillut, rohissut, yskinyt ja ollut tukkoinen, ja minä niistänyt enemmän kuin elämässäni tätä ennen yhteensä. Tänään niistin niin, että silmä meinasi poksahtaa. On ollut kuumetta ja alilämpöä ja täysin voimaton olo, kipeät korvat ja kipeä kurkku. Näissä oloissa viimeiset kolme päivää ovat olleet vaikeimpia vauvan kanssa tähän saakka ja olen vain odottanut sitä, että mies tulee kotiin, ja sitä, että Emilian nukahdettua iltaunille olen voinut lösähtää sohvalle hetkeksi syömään jäätelöä ja katsomaan Ensitreffit alttarilla Tanskaa (suosittelen!). Öisin olen odottanut aamua, jotta voisin niistää kunnolla ilman pelkoa vauvan herättämisestä ja esim hengittää rään ryystämisen sijaan, ja aamulla taas odottanut yötä, jotta saisin kuitenkin hetkeksi laittaa silmät kiinni. Jokseenkin kuluttava kehä. 

Mutta nyt olemme jo paljon paremmassa kunnossa ja itse asiassa tänään torstaina, tautipäivänä numero seitsemän, meillä on ollut tosi kivaa yhdessä. Olen jaksanut keittää aamupuuron, yrittänyt syöttää Emilialle juuressosetta (ei mennyt, vain hedelmät ja marjat kelpaavat edelleen), laulanut, hellinyt ja tanssittanut. Hetken valssaaminen pisti kyllä välittömästi hengästyttämään ja pohkeet tulille, eli hyvin kipeitä tässä kuitenkin ollaan vielä. Enää ei onneksi tunnu kuitenkaan siltä, että teen kuolemaa, eli huh helpotus! Kunhan nyt ei vielä jälkitauteja napattaisi. Emilia on ollut iloinen ja suht tyytyväinen jo pari päivää, mutta selvästi normaalia väsyneempi. Tänään hän jaksoi ensimmäisen kerran taudin alun jälkeen olla päiväunien välissä yli 1,5h hereillä. 

Sanotaanko näin, että se helpotus, jonka tulen kokemaan muuton jälkeen uudessa kodissa tulee olemaan aivan valtava. Täällä vesivahingon kanssa kipeänä eläessä meininki on niin väliaikaista, niin sotkuista, niin väsynyttä ja niin huvittavaa, että toivon muistavani tarkkaan, millaista tämä oli. Voin vain miettiä, että ei hitto, tästäkin selvittiin.

Muuttofiiliksiä ja mistä minne

Muuttoon on nyt alle kaksi viikkoa aikaa. Oikeastaan on enää 11 päivää siihen, kun meidän on suljettava nykyisen asunnon ovi viimeisen kerran. Emme vielä tarkalleen tiedä, milloin saamme Paimion avaimet, mutta välittäjä lupaili niitä meille jo ennen kuun viimeistä päivää - mikä olisi ihan positiivista, sillä silloin emme joutuisi rykäisemään koko muuttoa siivouksineen kaikkineen yhdessä päivässä.

Kaupat tehdään jo huomenna (!!) ja silloin tiedämme toivottavasti tarkasta muuttoajankohdasta enemmän. Koronan vuoksi kaupantekotilaisuuteen osallistuu meistä suositusten mukaisesti vain toinen, eli helppouden nimissä mies. 

Minä ja vauva jännitämme ja odotamme sitten kotona. Varsinaisesti tuo maanantainen kaupanteko ei enää muuta mitään, sillä meillä on jo nimet lainapapereissakin enkä usko että tässä vaiheessa mikään osapuoli selviäisi perääntymisestä kovin halvalla, mutta onhan se hienoa olla sitten yhtäkkiä ihan virallisesti tilanomistaja. Tontti on aikanaan rekisteröity tilaksi ja on nimeltään Lepola. 

Mistä me olemmekaan muuttamassa pois? Olemme asuneet Turun Koivulassa ihanassa kerrostalokaksiossa nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta. Taloyhtiössä asuu paljon vanhaa väkeä ja muutenkin koko alue on todella rauhallinen ja hiljainen lähiö. Olen lähtenyt muutaman kerran koiran tai koirien kanssa lenkille vahingossa ilman hihnaa ja se on ollut ihan ok, mikä kertoo mielestäni aika hyvin paikan luonteesta. (Toim.huom. koirat ovat siis extremely hyvin koulutettuja - ikinä ei saa pitää irti koiraa joka ei tottele lähes missä tilanteessa vain. Tästä voisin saarnata vaikka kuinka. Peace out.)

Meidän kaksiossamme on harmaansinisiä seiniä, vanhat parkettilattiat ja ikkunoita kolmeen ilmansuuntaan. Asunto on kolmannessa kerroksessa, jonne täytyy kiivetä kierreportaita pitkin. Olen aina pitänyt asunnostamme hurjasti ja viihtynyt siellä paremmin kuin hyvin, eikä meillä ilman vauvaa olisi ollut mikään kiire muuttaa pois. Nyt kävi vain niin että a) tila on loppunut kesken, b) portaiden kulkeminen kaikkien kamojen kanssa alkaa käydä hankalaksi ja c) tarvitsen pihan koirille. 

Tilan loppuminen näkyy esimerkiksi siinä, että sauna toimii meillä varastona ja olohuone säilytystilana vaunukopalle, turvakaukalolle, sitterille ynnä muulle isommalle vauvakamalle. Kaikkein akuutein kolmesta syystä muuttaa on kuitenkin pihan tarve. Tällä hetkellä minun on pakko päivisin lähteä ulos vauvan ja Vilun kanssa, olin itse miten väsynyt tahansa tai sää millainen vain. Se tarkoittaa vauvan pukemista, pakkaamista vaunukoppaan, konkkaronkan raijaamista portaat alas ja rattaiden hakemista pyöräkellarista. Lenkkeilen mielelläni ja teemmekin yleensä päivisin 1-2 tunnin mittaisen lenkin, mutta vaikeina päivinä rumba tuntuu liian raskaalta. Haluan sen vaihtoehdon, että päästän koiran ovesta ulos ja se käy tarpeillaan ja voi myös itsekseen viettää aikaa (hyvin aidatussa) pihassa. Tietysti mielelläni myös nukutan Emilian ulos vaunuihin, leikin vauvan kanssa ulkona ja vietän itsekin mahdollisimman paljon aikaa pihassa, mutta pääasiallinen syy pihankaipuulle on saada koirille omaa ulkotilaa ja päästä helpommin lähtemään lenkille. Tämä tulee korostumaan, kun jossain vaiheessa lähivuosina perheeseen toivottavasti liittyy vielä toinen pieni vauva. 

Mihin sitten olemme muuttamassa? Tähän kysymykseen tulen vastaamaan pikku hiljaa, kun kotiudumme uusiin maisemiin. Lyhykäisyydessään me asumme pian  1100-neliöisellä tontilla noin 140-neliöisessä, puusta 1960-luvulla rakennetussa omakotitalossa. Talo on rempattu lähes täysin 2010-luvulla eikä kaipaa meiltä sen kummempaa laittoa kuin aidan pystytyksen pihan ympärille ja muutaman omenapuun kaatamisen. Meidän suuri makuuhuoneemme on entinen autotalli, eli se on suuri - suunnilleen samankokoinen kuin yksiö, jossa mies asui, kun tapasimme. Kylpyhuoneen sisustus muistuttaa kylpylästä ja keittiö on tummanharmaa. Olohuoneesta on ovi terassille ja terassilta astutaan sammalmaalle. Muutaman tontin päässä meistä alkaa urheilupuistoalue jäähalleineen ja futiskenttineen, mutta kulku niille tapahtuu toista kautta - meidän kotitiemme on päättyvä ja hiljainen. 

Siellä hän meitä odottaa!

Seuraavat kaksi viikkoa tulevat varmasti olemaan rankkoja ja stressaavia, mutta niistä selvitään ja pian kirjoittelen näitä tekstejä Paimiosta. Hullulta tuntuu. Ihanaa!

Puolivuotias Emilia

Tykkää nukkua naama peitettynä. (Kyllä kyllä, vain valvotusti.) 

Tutkii innokkaasti ja hartaasti kaikki vastaantulevat pesulaput leluista, vaatteista ja matoista. 

Painoi eilen neuvolassa 6660g ja oli 66cm pitkä. Jotenkin luvut olivat erinomaisen osuvia, kun edeltävänä yönä vauva oli pitänyt minua melkein koko yön hereillä 😈

Riemastuu suunnattomasti, kun äiti tai iskä heiluttavat hiuksiaan - hakkaa käsillään ilmaa ja maata ja kiljuu. Muita riemastumisen aiheita ovat iskän pusuhyökkäykset, rouskuvat ruoat ja hyvät laulut. 

Paras juttu ikinä on kuitenkin se, kun Emilia tajuaa pääsevänsä iskän tai äidin kanssa suihkuun. Best! 

Ei suostu syömään soseista muita kuin hedelmä- ja marjasoseita. Juurekset, kana ynnä muu maistetaan kyllä lusikallisen verran, mutta sitten suu menee tiukkaan säppiin. Onneksi puuro uppoaa iltaisin ja aamuisin ja pian voimme aloittaa kunnolla sormiruokailut.

Inhoaa syvästi sitä, kun kädet täytyy laittaa hihoihin. 

Tilanteesta riippuen innostuu tai rauhoittuu, kun laulan. Joka tapauksessa ilostuu. Vakiobiisejä ovat Vaarilla on saari, Viisi pientä ankkaa lähti leikkimään, Pikkuiset kultakalat ja Cicciolina. 

Raapii ja repii naamaa ja hiuksia ja antaa suuria, märkiä pusuja pitäen samalla uhria poskista kiinni. Rakkaudenosoitusten tyylissä on siis vielä vähän treenattavaa, mutta tärkeintä on yritys! 

Kääntyy mahallaan akselinsa ympäri ja liikkuu silloin tällöin sentin tai kaksi eteenpäin. Kauaa ei enää varmasti mene, kun vauva viipottaa jo hurjaa vauhtia menemään ja äiti jää kalkkiviivoille.

Heräilee öisin syömään 2-3 kertaa ja muuten vain syöttöjen väleissä ainakin kerran. Äiti on aika väsynyt. 

On vielä hampaaton, mutta mumminsa mukaan ei enää kauaa. Toisaalta mummi on sanonut samaa jo monta kuukautta. 

Ei ole aivan varma, pitääkö ukin parrasta vai ei. 

On äidin rakkain!