Synnytyskertomus (rv 39+4)

Ollessani itse raskaana käytin valtavasti aikaa siihen, että ahmimalla ahmin ihmisten kirjoittamia synnytyskertomuksia blogeista ja verkkokeskusteluista. Googlasin kaikki mahdolliset hakusanat ja varsinkin raskauden loppua kohden halusin tietää sen, millaisia kokemuksia ihmisiä oli juuri minun senhetkisillä viikoillani synnytyksestä ollut. Haluan nyt kantaa korteni kekoon ja auttaa niitä, jotka tekevät samaa ja käyttävät tavallani työ-, opiskelu- tai vapaa-aikaansa perehtyäkseen tulevaan. Ja onneksi olkoon, että osuit lukemaan juuri minun kertomustani: Synnytys oli minulle ehdottomasti positiivinen kokemus joten ehkä saat tästä helpotusta mahdolliseen jännitykseen!

Tämä teksti on pitkä ja kirjoitettu ajatellen tulevia synnyttäjiä, mutta ihan feel free ja lue ihmeessä loppuun saakka, jos aihepiiri kiinnostaa.

 

Ennen synnytyksen käynnistymistä
Kuten sanottua, luin netistä jok'ikisen synnytyskertomuksen jonka vain onnistuin googlaamalla löytämään. Se oli minun tapani valmistautua. En niinkään halunnut perehtyä virallisiin lähteisiin ja oppia tarkalleen, mitä anatomisesti synnytyksessä tapahtuu, vaan kaipasin vertaistukea ja kuvan siitä, millainen synnytyksen kulku voi olla. Siinä missä moni jättää muiden hirveät kokemukset lukematta, jotta ei stressaantuisi niistä, minun ajatukseni oli tämä: Kaikki, mikä omassa synnytyksessäni menee paremmin kuin painajaismaisimmissa kertomuksissa, on plussaa. Halusin tietää, millaiset asiat synnytyksessä ovat mahdollisia, jotta pystyin suhtautumaan rennosti ja positiivisesti omaani. Luin esimerkiksi synnytyskertomuksen, jossa nainen oli revennyt käytännössä täysin, ja ajattelin sen jälkeen, että jos minulle ei käy aivan noin pahasti, voin olla iloinen. Luin naisesta, joka oli oksentanut läpi synnytyksen, ja ajattelin, että jos en joudu oksentamaan, se on plussaa. Strategiani toimi ja vaikka odotin ja jännitin synnytystä, odotus ja jännitys olivat positiivisia tunteita. Asetin riman alas ja sanoinkin kaikille, että tavoitteeni on selvitä hengissä (ja synnyttää se vauva). Kohti raskauden loppua halusin vain päästä tositoimiin.

Alkoi vähän tuntua jo loppuvaiheessa.

Luin myös siitä, että supistuskivut ovat kuin kovia kuukautiskipuja, ja se lievensi jännitystäni, sillä olen aina kummallisella tavalla nauttinut kuukautiskivuista( I know). Uskoin siis etukäteen, että selviäisin supistusten kanssa suhteellisen hyvin. En erityisemmin harjoitellut mitään hengitystekniikoita, mutta luin, että kipua lieventää hyvin se, että supistuksen aikana hengittää ulos y-kirjainta. Suosittelen kokeilemaan! Hengitys kuulostaa siis supistuksen aikaan tältä: "Hyyyyy hyyyy hyyy hyyy". Mikään muu vokaali ei minulla toiminut yhtä hyvin (testasin kyllä, ei kannattanut).

Satuin sairastamaan kovan flunssan pari viikkoa ennen synnytystä, ja se harmitti, sillä en pystynyt venyttelemään ja muuten pitämään kroppaa "valmiudessa". Myös lenkit koirien kanssa jäivät väliin. Onneksi sentään pahimmat oireet olivat kuitenkin ohi kun synnytys käynnistyi.


Käynnistyminen
Ensimmäisen kerran tunsin pientä supistelua viikoilla 39+1. Oli lauantai-ilta, 12.10.,  ja olin juuri mennyt sänkyyn nukkumaan. Tuntemukset eivät olleet kipua, mutta uudenlaisia. Olin veikannut koko raskauden, että vauva syntyisi etuajassa ja tiesin jotenkin heti, että no niin, tästä se lähtee! Lauantain ja sunnuntain välisen yön nukuin kuitenkin vielä suhteellisen hyvin - heräilin kyllä silloin tällöin supistuksiin, mutta ne pysyivät hyvin maltillisina. Luulen, että heräilyä ja pientä valvomista aiheutti kivun sijaan ennemminkin se, että olin niin innoissani ja tuntemukset olivat raskaudessa uudenlaisia.

Sunnuntaina kävimme syömässä anoppini luona, ja muistan, kuinka ruokapöydässä minua supisti silloin tällöin. Oli ihanaa tuntea, että kropassa todella tapahtuu jotain. Kerroin muille tuntemuksista, ja tunnelma oli rauhallinen mutta odottava.

Sunnuntai-iltana supistukset alkoivat tuntua pikku hiljaa vahvemmilta. Kirjasin alkamisaikoja ylös ja jossain vaiheessa aloin kellottaa myös supistusten kestoja, kun ne alkoivat olla selvärajaisempia. Mies meni nukkumaan ja minä jäin sohvalle katsomaan televisiota, rapsuttamaan Vilua ja viestittelemään kavereiden kanssa.

Supistukset alkoivat käydä voimakkaammiksi. Söin Geishaa, kuuntelin voimamusiikkiani eli Michael Bublén joululevyä (lokakuussa, kyllä) ja pyöritin televisiossa jotain turhaa, kuten Yle Areenasta majavadokkaria. Aloin olla todella kivulias ja kävin hakemassa miehen seuraksi. Hän lämmitti minulle kauratyynyä, joka auttoi alaselälle asetettuna ihanasti. Puhkuin yytä supistukset ja koetin hakea sohvalla hyvää asentoa. Selälläni en voinut maata lainkaan, sillä silloin kipu oli paljon kovempaa kuin istuen, kontillaan tai seisten. Supistukset tulivat tiheimmillään noin viiden minuutin välein ja minun oli jo todella vaikea olla.

Aamuyöllä kolmen kieppeillä soitin TYKSiin. Samalla hetkellä kun otin kännykän soittotarkoituksessa käteen tunsin, kuinka supistusten voimakkuus heikkeni. Kroppa tuntui jänistävän, kun tosipaikka olikin käsillä - "Nääh, ei tää nyt vielä the real deal ole, mennään nukkumaan". TYKSin hoitajakin sanoi, että kuulostan vielä sen verran selväpäiseltä, ettei hän suosittelisi lähtemään sairaalaan. Supistukset todella hiipuivat sekä voimakkuudeltaan että tiheydeltään, ja sairaalaanlähtöön valmistautunut miesrukkakin painui pehkuihin vain herätäkseen parin tunnin päästä töihin. Itse en nukkunut yöllä muutamia vartin torkkuja enempää.

Oli aika hurjaa ensimmäisen valvotun yön jälkeen odotella, että milloin homma jatkuu.

Maanantaina supistuksia tuli silloin tällöin, mutta pärjäsin hyvin yksin kotona. Ystäväni kävi hakemassa Vilun hoitoon neljän aikoihin, ja kun juttelin hänen kanssaan, supistus hankaloitti puhumista. Pystyin kuitenkin seisomaan ja jossain määrin järkevästi keskustelemaan. Vasta illalla supistukset lähtivät voimistumaan samalla tavalla kuin sunnuntai-iltana; hengittelin, voihkin, katsoin telkkaria, viestittelin, söin suklaata. Mies meni nukkumaan ja minä jäin sohvalle. Supistukset olivat tässä vaiheessa jo todella kipeitä. Ne todella tuntuvat kuukautiskivulta, mutta ovat paljon terävämpiä. Alavatsan lisäksi koko lantio ja alaselkä ovat hetken tulessa.

Kymmenen, yhdentoista aikoihin yksi supistus iski kovempaa kuin aiemmat. Tähän saakka supistukset olivat alkaneet rauhallisesti, voimistuneet, polttaneet ja laantuneet, mutta tämä yksittäinen jätti voimistumisen välistä ja hyppäsi suoraan kipeimpään polttoon. Säikähdin, sillä en ollut osannut valmistautua niin yhtäkkiseen kipuun - aloin ihan hädissäni itkeä ja minun oli keräiltävä itseäni ennen seuraavaa polttoa. Mieskin heräsi itkuun ja jäi valvomaan seurakseni.

Supistukset tihenivät, pitenivät ja voimistuivat. Heiluin, hengittelin ja käytin kauratyynyä. Moni sanoo, että suihku auttaa kipuun, mutta minulle ei tullut mieleenkään raahautua suihkuun tietoisena siitä, että sen jälkeen olisi kuivattava ja puettava vaatteet päälle. Halusin vain olla omassa kuplassani ja hengittää supistukset pois. Yhden aikoihin yöllä, eli tiistain 15.10. puolella aloin varmistella, että olihan sairaalakassissa kaikki mukana - en ollut pakannut sitä juurikaan etukäteen, ja nyt osoittelin miehelle tavaroita, jotka pitäisi ottaa mukaan. Nojasin keittiönpöytään ja supistukset tulivat jo muutaman minuutin välein. Kun tajusin, että supistusten väli oli niin lyhyt, säikähdin hieman - olisiko meidän pitänyt jo aiemmin lähteä, vaikka pärjäsin kivun kanssa? Tuleeko se vauva jo, jos kerran supistelen niin tiheään?

Lähdimme tiistaina, 15.10., aamuyöllä kolmen aikoihin ajamaan sairaalaan. Oli pakkasta ja auto jäässä, ja minä tärisin etupenkillä niin, että pelkäsin kroppani lopettavan synnytyksen siihen paikkaan. Matka kesti kymmenisen minuuttia ja perillä jätimme auton aivan synnärin sisäänkäynnin viereen. Kesken lyllerryksen autolta oville minua supisti, ja siinä kauniissa, kirkkaassa pakkasyössä mietin, että tämän hetken muistan ikuisesti. Kuu paistoi tummalta taivaalta, hengitys höyrysi ja vauva teki tuloaan.


Avautumisvaihe sairaalassa
Meidät otti vastaan hoitaja, joka oli sattumalta myös nimeltään Ella. Hän ohjasi meidät istumaan ja kirjasi meiltä tietoja koneelle ylös. Minä yritin kiltisti hymyillä tuolilla samalla kun supistus kesken haastattelun iski. Hoitaja huomasi, kuinka kipeää hymyn takana teki, ja sanoi hymähtäen, että saat kyllä ihan rauhassa ottaa supistuksen vastaan.

Pääsin suoraan käyrille. Olin noin kolme senttiä auki ja kaikki vaikutti hyvältä. Vaihdoin sairaalakamppeisiin ja pääsimme huoneeseen, jonka viereisessä kylpyhuoneessa oli amme. En ollut etukäteen ajatellut, että haluaisin ammeeseen, mutta kun kerran mahdollisuus oli, niin päätin kokeilla. Supistukset olivat sairaalaan tultaessa helpottaneet ja tulivat enää noin viiden minuutin välein. (Tämä on ilmeisesti suhteellisen tavallista, että siirryttäessä tutusta ympäristöstä uuteen synnytys hetkeksi hidastuu.) Kylpy pehmensi kipua, kunhan onnistuin löytämään ammeessa sopivan asennon - se oli yllättävän hankalaa, sillä amme ei ollut mitenkään erityisen ergonominen (tai sitten en vain ymmärtänyt muotoilua). Ammeen reunoilla oli led-kynttilöitä ja valaistus oli hämärä. Hengittelin ja lilluin. Oli ihanaa olla alasti ja jotenkin kokea, kuinka koko kroppa teki töitä.

Olin ammeessa muutaman tunnin ja halusin sitten nousta ylös, kun mukavaa asentoa ei tuntunut enää löytyvän. Synnytyssalissa laitoin taas voimamusiikkini soimaan (Bublé ja myös Justin Bieberin joululevy. Kyllä.) pienestä kaiuttimesta, jonka olimme ottaneet mukaan. En pystynyt juurikaan syömään miehen tuomaa mäkkäriateriaa, mutta närpin sen verran kun kykenin ja söin myös muutaman suklaan. Sen enempää en pystynyt tankkaamaan.

Kätilöiden sanoin huoneessamme oli ihana tunnelma, ja olen itse täysin samaa mieltä. Huone oli ensimmäisessä kerroksessa ja ikkuna oli Hämeenkadulle päin. Seurasimme, kuinka ihmiset kulkivat ohitse pimeässä pyörillä, kävellen ja autoilla, ja hiljalleen päivä alkoi sarastaa. Rauhalliset joululaulut soivat ja supistusten aikana keskityin rentouttamaan lantiota ja hengittämään rauhallisesti. Istuin jumppapallolla ja kätilöt kävivät vain silloin tällöin tsekkaamassa, oliko kaikki hyvin. Olin ylpeä siitä, miten hyvin kestin kipua ja hanskasin supistukset - pystyin ihan hyvin ottamaan kännykällä kuvia, laittamaan viestiä perheelle ja ystäville ja juttelemaan miehen kanssa. Minulla on todella matala kipukynnys elämässä muuten, mutta supistukset olivat sellaista kipua, johon osasin suhtautua rauhallisesti, ja jokaisen iskiessä tiesin, että tämä vie lähemmäs ponnistusvaihetta. Jumppapallo riitti kivunlievitykseksi. Se, että olimme nyt sairaalassa, helpotti oloani, sillä enää ei ollut jännitystä siitä, milloin sairaalaan pitäisi lähteä. Nyt sain vain rauhassa keskittyä synnyttämään.

 

Aloin olla kuitenkin väsynyt, sillä olin ollut hereillä tässä vaiheessa jo kaksi vuorokautta muutamia alle puolen tunnin torkkuja lukuunottamatta. Yritin levätä selälläni, mutta se teki supistuksista aivan helvetillisiä. Poltto oli makuuasennossa aivan hirveää, joten minun oli jaksettava istua. Seisten kipu oli myös kovempaa, mutta aloin miettiä, olisiko parempi kestää kipua seisten, jos avautuminen näin etenisi nopeammin.

Olin jossain vaiheessa vielä hetken ammeessa, ja se auttoi vähän, sillä sain kroppaa rentoutumaan. Nuokuin supistusten välissä ja toivoin vain, että pääsisin nukkumaan. Puolenpäivän aikoihin väsymys alkoi painaa ihan tosissaan ja minusta tuntui siltä, etten ehtinyt supistusten välillä levätä enää riittävästi. Ajattelin, että supistuskipu on vielä hallinnassa ja että kykenen kyllä puuskuttamaan kivun ylitse, mutta kroppa alkoi olla eri mieltä. Se tärisi ja huusi lepoa. Olin muistaakseni viisi tai kuusi senttiä auki, ja kätilöt alkoivat kysyä, mitä mieltä olisin epiduraalista. Olin selvinnyt niin kauan ja niin pitkälle ilman, että minua houkutteli nähdä, miten pitkälle voisinkaan päästä kokonaan "luomuna". Sinnittelin vielä hervottoman kropan kanssa hetken, mutta lopulta tajusin, että kivunlievitys voisi ehkä mahdollistaa vähän lepoa ja näin säästää voimia ponnistukseen. Kätilötkin suosittelivat epiduraalia juuri sen vuoksi, että saisin hetken levätä. Oli riski, että piikki hidastaisi tai jopa pysäyttäisi synnytyksen, mutta rentouttamalla kroppaa se saattaisi myös edistää tapahtumia. Päätin, että otan epiduraalin.

Epiduraalista ponnistamiseen
Aika päätöksestä siihen, että lopulta sain epiduraalin, oli elämäni pisin ajanjakso. Kun olin päättänyt ottaa kivunlievityksen, koko kroppa tuntui antavan periksi eikä mielikään enää pysynyt kasassa kun tiesi, että helpotusta on tulossa. Itkin aivan hervottomasti, huusin ja kiemurtelin kyljelläni. Supistukset sattuivat enemmän kuin mikään ikinä ja pelkäsin sitä, osaisinko olla paikallani niistä huolimatta - olin kuullut, että epiduraalia laitettaessa tulisi pystyä olemaan aivan liikkumatta. Tämä ei onneksi pitänyt paikkansa: Riitti, että en heilunut pahasti.

En osaa oikein riittävästi sanoittaa sitä, miten hirveä hetki tuo epiduraalin odottaminen oli. Ne olivat oikeasti elämäni pisimmät minuutit. Ei ollut enää mitään merkitystä sillä, mitä muut ajattelivat - itkin ja huusin aivan valtoimenani. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miltä anestesialääkäri näytti - anelin vain häntä laittamaan piikin äkkiä enkä kertaakaan kääntynyt kyljeltäni katsomaan hänen suuntaansa. Hän oli mies ja ihan mukavan oloinen, mutta se on kaikki, mitä tiedän.

Piikin laittaminen ei supistuskivuissa tuntunut missään. Pistämisen jälkeen muutama supistus vielä sattui, mutta sitten kipu laantui ja saatoin nousta sairaalasängyllä istumaan yhtäkkiä aivan rauhallisesti hengittäen. Tunne oli uskomaton. Monitori näytti, että nyt supistaa, mutten itse tuntenut mitään. Kipu hävisi täysin. Olin taas oma itseni, ja yksi kätilöistäkin kommentoi, että kylläpä on eri ihminen yhtäkkiä hoidettavana.

Sain ruokaa eteeni ja eräs aivan ihana kätilöharjoittelija jäi huoneeseen kanssani juttelemaan, kun mies lähti hakemaan itselleen syötävää. Oli ihan hullua höpötellä gradusta ja harrastuksista kesken synnytyksen, kun olin vielä hetki sitten itkenyt tuskissani kuin sekopäinen. Toivoin vain, että kroppa jatkaisi synnytystä eikä hidastaisi vauhtia epiduraalin vuoksi.

Hidastumista ei onneksi tarvinnut kauaa pelätä: Kun olin jäänyt hetkeksi huoneeseen yksin, tunsin, kuinka (todella tyylikkäissä) verkkoalushousuissa räjähti. Siis kuului oikeasti poks ja tunsin, kuinka (todella tyylikäs) jättiside alushousuissa kastui läpimäräksi. Ei tarvinnut epäillä sitä, oliko lapsivesi mennyt - se ei "mennyt", vaan se todella räjähti. Kutsuin kätilön heti paikalle.

Epiduraalista vesien menoon oli kulunut noin puoli tuntia, ja vesien menosta siihen, että sain ryhtyä ponnistamaan, kului suunnilleen sama aika. Epiduraali oli siis kaikin puolin aivan täydellinen valinta: Sain levätä ja syödä hetken, vedet poksahtivat ja avauduin loput nelisen senttiä about tunnissa. Onneksi en lähtenyt leikkimään sankaria ja yrittämään niin sanottua luomua synnytystä! Tunne jälkeenpäin olisi saattanut olla hieno ja voimaantunut, mutta ihan riittävän hieno ja voimaantunut se oli epiduraalin ottaneenakin.


Ponnistusvaihe
Olin etukäteen ajatellut, etten haluaisi synnyttää puoli-istuvassa asennossa. Monet kirjoittivat - ja tämän tarkistin myös virallisista lähteistä - sen olevan epäluonnollinen asento lapsen syntymiselle. Esimerkiksi kyykyssä tai nelinkontillaan vauvan olisi helpompi syntyä. Kerroin toiveeni kätilöille ja se oli heidän mielestään hyvä valinta. Kun sain luvan alkaa testailla ponnistamista, olin alkuun kyljelläni. Pyörittelin päällimmäistä jalkaa ilmassa ja sanoin ääneenkin, että tuntuupa ihanalta vähän venytellä, kun on ollut flunssassa eikä sitä ole voinut vähään aikaan tehdä. Jep, nautiskelin venytyksistä kesken synnytyksen - kiitos, epiduraali. Kokeilin ponnistamista muutamaan kertaan ja hiljalleen ponnistamisen tarve kasvoi.

Epiduraali on siitä jännä, että koska se puuduttaa synnytyskanavan, ponnistamisen tarve tuntuu siltä, kuin pitäisi käydä todella suurella kakalla. Siis oikeasti tuntuu siltä kuin ponnistaisi vauvaa perberistä ulos. Tunne oli todella hämmentävä ja minulla meni harjoittelemiseen useampi ponnistus ennen kuin uskalsin luottaa siihen, että olen ihan oikein synnyttämässä. Sitä mukaa kun ponnistamisen tarve kasvoi, estot alkoivat hälvetä ja minun oli vain pakko työntää. Siirryin nelinkontilleni, roikuin miehen paidasta ja tässä vaiheessa homma alkoi tosissaan sattua. En tuntenut vieläkään supistuksia, joten en tiennyt, milloin minun piti ponnistaa. Huusin kätilöitä ja miestä kertomaan, milloin supistukset tulevat, jotta tiesin, milloin ponnistamisesta olisi eniten hyötyä. Ponnistamisen tarve oli kuitenkin päällä koko ajan ja minun oli vaikeaa levätä supistusten välillä.

Siinä kontillani miehen paidassa roikkuessani suustani pääsi turhautunut huuto: "Mä en halua tehdä tätä!" Jo ennen kuin olin sanonut lauseen loppuun pidin sitä itsekin tilanteessa ihan hölmönä, sillä se ei ollut totta - huuto oli ihmeellinen saippuasarjoista opittu repliikki, joka jossain vaiheessa synnytystä "pitää" sanoa. Minä en ollut niin epätoivoinen, että olisin oikeasti halunnut lopettaa synnyttämisen siihen paikkaan. Kätilökin taisi kommentoida, että nyt on vähän myöhäistä enää perua. Eräs kätilöistä ohjeisti muutenkin olemaan mahdollisimman hiljaa, jotta ponnistaminen olisi tehokkaampaa. Tätä neuvoa en todellakaan pystynyt noudattamaan, vaan ponnistaessa oli pakko karjua. Jälkikäteen sain kommenttia, ettei se edes mitään huutamista ollut vaan ääntä jostain aivan toisesta maailmasta.

Kätilöt pyysivät minut kylkiasentoon, sillä vauva oli kuulemma hieman jumissa. Jatkoin ponnistuksia kyljelläni. Yksi kätilöistä - ainoa, jonka kanssa en kokenut kemioiden aivan täysin kohtaavan - tuli sanomaan minulle kasvotusten, että nyt täytyy ponnistaa kovempaa, sillä vauva on saatava ulos. Yritin, mutta tilanne ei parantunut. Ärsyttävä kätilö tuli uudelleen pääpuolelleni ja sanoi, että nyt siirry selällesi, "vauvalla on nyt hätä". Muistan nuo sanat ikuisesti. Vauvan sydänäänet alkoivat hiipua. Siirryin puoli-istuvaan asentoon ja jatkoin ponnistamista.

Kuulin, kuinka yksi kätilö sanoi hiljaa toiselle: "Anna ne sakset." Tajusin heti, mistä on kyse. Toinen kätilö sanoi, myös hiljaa, puuduttaneensa paikat. Ajattelin, että ei saatana, ette leikkaa, ja kun seuraava supistus pian tuli, ponnistin saksien kuva mielessä niin kovaa kuin ikinä vain pystyin. Ponnistin jotenkin päättäneenä, että nyt se vauva tulee ulos, halusi tai ei. Myöhemmin kätilö kertoi, että oli antanut minulle mahdollisuuden ponnistaa vielä tämän yhden kerran, ja sen jälkeen hän olisi leikannut välilihan. Lähellä siis käytiin.

En osaa kuvailla sitä helpotusta, jonka tunsin, kun Emilian pää syntyi. Kätilöt huusivat, että lopeta ponnistaminen, lopeta. Odotin. Hetken kuluttua kätilöt kehottivat työntämään ihan varovasti. Puskin hieman, ja vauva luiskahti ulos. Jos pään syntyminen oli helpottavaa, tämä oli kyllä sitä kymmenkertaisesti - sekä fyysisesti että henkisesti. Olin tehnyt sen. Se oli ohi. Itkin hiljaa helpotuksesta, kun Emilia nostettiin rinnalleni. Olin suurimmaksi osaksi vain helpottunut, en välittömästi sydämen kuvat silmissä. Siinä se vauva nyt oli, minun ihollani. Limaisena ja kinaisena, hurjan tumma ja paksu tukka päässään, nenä vähän lytyssä ja silmät kiinni. Kasvot olivat aivan täydet, vähän turvonneet, ja niin täydelliset. Siinä hän nyt oli. Meidän vauva. Tiistaina 15.10. noin kello 16.

Tämä kuva vetää yhä vain hiljaiseksi. Tuo hetki oli aivan uskomaton, täysin mahdoton kuvailla.

Ponnistusvaiheen jälkeen
Olin onneksi lukenut istukan synnyttämisestä, eikä minulle tullut yllätyksenä, että kun kaikki muka oli jo hoidettu ja olisin halunnut vain tuijottaa vauvaa ja hengittää hiljaa, piti vielä jaksaa puskea istukka ulos. Minulla ei ollut hommaan lainkaan voimia ja ponnistaminen oli suhteellisen heikkoa. Kätilöt painelivat aika ronskisti (omituisen tyhjältä tuntuvan!) vatsan päältä ja lopulta käytännössä vetivät istukan ulos. En halunnut nähdä istukkaa - en muutenkaan missään vaiheessa synnytystä katsellut kriittisten paikkojen suuntaan vaan pelkät tuntemukset siitä, mitä tapahtui, riittivät minulle.

Yllättäen en ollut revennyt lähes lainkaan, vaikka vauvalla oli ollut pieniä vaikeuksia mahtua ulos. Kätilö ja harjoittelija keskustelivat siitä, tarvittiinko tikkejä ollenkaan, ja päätyivät tekemään yhden. Tikkaaminen oli ehkä vähän epämiellyttävää, muttei sattunut lainkaan ja oli ohi hyvin nopeasti.

Kätilö näytti, miten vauvaa pitäisi ohjata tissille, ja sen jälkeen saimme olla yksin perheen kesken jonkin aikaa - ehkä tunnin, en muista enää tarkalleen ja muutenkin tämän vaiheen muistikuvat ovat aika lailla tasoa "vauva, vauva, tässä on tämä meidän vauva, kato kulta, vauva, huh, oon niin poikki". Oman aikamme jälkeen vauva putsattiin kunnolla, mitattiin ja punnittiin (2960g ja 47cm), ja minut käskettiin suihkuun. Olin sängyltä noustessa yllättävän hyvässä kunnossa - pystyin kävelemään itse suihkuun ja siellä peseytymään suht normaalisti. Vähän olo oli hutera, mutten tiedä, johtuiko se osittain myös kadonneesta vatsasta ja painopisteen muutoksesta. Vatsa tuntui niin kummalliselta - se olikin yhtäkkiä tyhjä! Kätilö sanoi, että suihkussa olisi pitänyt pissata, mutta se oli aivan mahdotonta. Pesin verta ja hikeä pois ja puin äkkiä päälleni ennen kuin jälkivuoto ehti sotkea kaiken.

Rakas.

Mitä olen ajatellut synnytyksestä sen jälkeen?
Kun sairaalassa kysyttiin seuraavana päivänä, mitkä pisteet synnytykselle antaisin, vastasin, että yhdeksän kymmenestä. Synnytys oli minulle ehdottomasti positiivinen yllätys. Etenkin supistukset olivat helpompia kestää kuin olin kuvitellut, ja epiduraali teki loppuvaiheestakin siedettävän. Jotenkin koko tapahtumaa väritti ihanan rento tunnelma - vaikka paikalla olleet voivat olla toista mieltä toimintaani ulkopuolelta seuranneena. Minulle itselleni omassa kuplassani kokemus oli kuitenkin hieno ja todella voimaannuttava - sellainen stereotypinen naiseuden ylistys ja todiste siitä, mihin kaikkeen naisen keho voi kyetä. Olin varsinkin pari ensimmäistä kuukautta synnytyksen jälkeen kropalleni niin kiitollinen ja myös niin ylpeä siitä, että olisin voinut kertoa synnytyksestäni ihan kenelle tahansa, joka vain olisi jaksanut kuunnella. Alkuvuodesta palasin jotenkin maan pinnalle ja vasta silloin aloin käsitellä sitä kipua ja jännitystä, joka synnytykseen kuitenkin oli liittynyt - näin jopa painajaisen, jonka jälkeen ajattelin, etten enää ikinä synnytä. Jotenkin minun oli siis käsiteltävä synnytys loppuun saakka myös negatiivisine puolineen, kun suoraan synnytyksen jälkeen muistelin ja mietin vain sen hienoja hetkiä ja tuntemuksia.

Nyt ajattelen, että synnytykseni meni todella hyvin ja olen siitä hurjan kiitollinen. Minulla oli tuuria, mutta koen myös, että henkinen duuni jota valmistautuessani tein oli kannattavaa. Synnytyskertomusten lukeminen, riman asettaminen matalalle ja suurten suunnitelmien tekemättä jättäminen osoittautuivat kohdallani toimivaksi keinoksi kokea synnytys positiivisesti. Tiedän, että jos minulle olisi esimerkiksi tehty episiotomia (josta siis olin yhden ponnistuksen päässä), kokemukseni olisi täysin erilainen. Nyt kaikki kävi hyvin ja jos meille joskus tulee toinen lapsi, tiedän, että pystyn suhtautumaan synnytykseen tämän kokemuksen pohjalta hyvinkin rauhallisesti. Veikkaan, että odotan synnytystä jonain päivänä jopa innoissani, sillä minua kiinnostaa nähdä, syntyykö toinen ensimmäistä reippaammin, kuten yleensä ilmeisesti käy.

Omat, vain ja ainoastaan yhteen synnytykseeni perustuvat (!) neuvoni tulevalle ensisynnyttäjälle ovat siis seuraavat:

• kuuntele itseäsi, kun valmistaudut. Kaipaatko tarkkaa, anatomista tietämystä tueksesi vai onko parempi jättää turhan informatiivinen materiaali väliin? Tee juuri kuten itsestäsi parhaalta tuntuu, mutta synnytyskertomuksiin kannattaa joka tapauksessa jonkin verran perehtyä, jotta tiedät, mitä synnytyksessä voi tapahtua.
• luota kätilöihin. Jos et esimerkiksi ole halunnut valmistautua etukäteen lainkaan, pärjäät silti varmasti - kätilöt tietävät tasan tarkkaan mitä tekevät. Kerro ja kysy synnytyksen aikana kaikki, mitä haluat ja minkä kivuiltasi pystyt. Kätilöt ovat kuulleet ja nähneet kaiken.
• hengitä supistusten aikana ulos y-kirjainta.
• kokeile jumppapalloa.
• ota epiduraali, jos edes harkitset sitä. 
• lepää ja tankkaa ennen synnytystä - eli jos supistelu alkaa rauhallisesti kuten minulla, syö, juo ja nuku tai vähintään lepää niin paljon kuin vain voit.
• tämä on vaikeaa ja voi aiheuttaa tuhahtelua, mutta: koeta nauttia synnytyksestä. Et tiedä, kuinka monta kertaa tulet sen kokemaan, ja vaikka se on hirveää, se on ainutlaatuinen tapahtuma jota muistelet vielä pitkään. 
• varaudu siihen, että ensimmäinen kakallakäynti synnytyksen jälkeen on melkein yhtä hirveää ja vaikeaa kuin se vauvan ponnistaminen ulos. Siis aivan karmivaa. 
• muutenkin eritteiden kanssa pelailu alkaa vasta synnytyksen jälkeen - vessassakäynnit kestävät pahimmillaan puoli tuntia kun verta on ja sitä tulee ja tulee ja kaikki tuntuu oudolta ja sattuu ja kävelet hitaammin kuin 100-vuotias. Itse synnytys oli yllättävän siisti tapahtuma.
• yövy sairaalassa perhehuoneessa, jos mahdollista. En olisi todellakaan halunnut olla yksin ja täysin vastuussa vauvasta heti rutistuksen jälkeen.

Tsemppiä kaikille, jotka jonain päivänä synnyttävät tai seuraavat synnytystä vierestä! Tätä kertomusta oli ihana kirjoittaa - toivottavasti myös lukeminen oli mukavaa!