Minä ja Emilia aloimme oireilla flunssaa viime viikon torstaina, ja perjantaina Emilia oli jo aivan kuumeinen ja surkea. Sunnuntaina soitin lasten päivystykseen tyksiin ja sieltä kehotettiin tuomaan vauva sekä koronatestiin että lääkärin tarkistettavaksi. Koronatesti tehtiin klinikan ulkopuolella ja käytännössä niin, että kannoin Emilian turvakaukalossa autolta paikalle, suojavarusteiset hoitajat liikoja puhumatta marssivat sisältä luoksemme ja työnsivät kymmenen sentin mittaisen pumpulipuikon Emilian aivoihin. Siltä se ainakin näytti ja myös kuulosti - raukka huusi niin kovaa ja suruissaan, kun näyte otettiin ensin oikeasta sieraimesta ja sitten vielä vasemmasta. Minä osasin vain katsoa järkyttyneenä vierestä ja heti testin jälkeen ottaa vauvaparan syliin ja laulaa Vaarilla on saarta.
Olen ehkä huono äiti, kun sanon tämän, mutta onneksi Emilia tavallaan hoiti testaamisen minun puolestani - tulos tuli negatiivisena heti maanantaina eikä ole kovin todennäköistä, että minulla taas olisi korona. En siis ainakaan vielä joudu itse pumpulipuikolla pahoinpideltäväksi. Kerroin Emilialle, miten reipas hän oli, ja onneksi pieni oli jo muutaman minuutin jälkeen testaamisesta oma itsensä. (Toim. huom. Jos olisi saanut valita, olisin tietysti itse ollut testattavana Emilian sijaan. Itkien ja pelosta kankeana mutta silti.)
Testin jälkeen myöskin suojapukuinen lääkäri pyysi meidät sisään suoraan pieneen tutkimushuoneeseen, jossa hän tutki Emilian korvat ja suun ja kuunteli keuhkot. Vaikka vauvan yskä kuulosti kurjalta, keuhkoissa ei onneksi ollut mitään huolestuttavaa. Sen sijaan vasemmasta korvasta löytyi tulehdus, ja siihen vauva syö yhä viiden päivän antibioottikuuria.
Emilia on siis kuumeillut, rohissut, yskinyt ja ollut tukkoinen, ja minä niistänyt enemmän kuin elämässäni tätä ennen yhteensä. Tänään niistin niin, että silmä meinasi poksahtaa. On ollut kuumetta ja alilämpöä ja täysin voimaton olo, kipeät korvat ja kipeä kurkku. Näissä oloissa viimeiset kolme päivää ovat olleet vaikeimpia vauvan kanssa tähän saakka ja olen vain odottanut sitä, että mies tulee kotiin, ja sitä, että Emilian nukahdettua iltaunille olen voinut lösähtää sohvalle hetkeksi syömään jäätelöä ja katsomaan Ensitreffit alttarilla Tanskaa (suosittelen!). Öisin olen odottanut aamua, jotta voisin niistää kunnolla ilman pelkoa vauvan herättämisestä ja esim hengittää rään ryystämisen sijaan, ja aamulla taas odottanut yötä, jotta saisin kuitenkin hetkeksi laittaa silmät kiinni. Jokseenkin kuluttava kehä.
Mutta nyt olemme jo paljon paremmassa kunnossa ja itse asiassa tänään torstaina, tautipäivänä numero seitsemän, meillä on ollut tosi kivaa yhdessä. Olen jaksanut keittää aamupuuron, yrittänyt syöttää Emilialle juuressosetta (ei mennyt, vain hedelmät ja marjat kelpaavat edelleen), laulanut, hellinyt ja tanssittanut. Hetken valssaaminen pisti kyllä välittömästi hengästyttämään ja pohkeet tulille, eli hyvin kipeitä tässä kuitenkin ollaan vielä. Enää ei onneksi tunnu kuitenkaan siltä, että teen kuolemaa, eli huh helpotus! Kunhan nyt ei vielä jälkitauteja napattaisi. Emilia on ollut iloinen ja suht tyytyväinen jo pari päivää, mutta selvästi normaalia väsyneempi. Tänään hän jaksoi ensimmäisen kerran taudin alun jälkeen olla päiväunien välissä yli 1,5h hereillä.
Sanotaanko näin, että se helpotus, jonka tulen kokemaan muuton jälkeen uudessa kodissa tulee olemaan aivan valtava. Täällä vesivahingon kanssa kipeänä eläessä meininki on niin väliaikaista, niin sotkuista, niin väsynyttä ja niin huvittavaa, että toivon muistavani tarkkaan, millaista tämä oli. Voin vain miettiä, että ei hitto, tästäkin selvittiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti