Vauvavuoden väsymys

Siitä on nyt pian yhdeksän kuukautta kun olen viimeksi nukkunut kokonaisen, katkeamattoman yön. Kuulostaa hurjalta näin tekstiksi kirjoitettuna. Pisin unipätkäni tänä aikana on ollut nelisen tuntia, mutta aika harvoin vieläkään mennään yli kahta tuntia ilman mitään havahtumisia. Voisi siis sanoa, että olen nukkunut jokseenkin huonosti.

Näihin kuukausiin on mahtunut parempia ja huonompia uniaikoja. Alku oli tietysti yhtä sekoilua, kun vauva nukkui milloin sattui. Jossain vaiheessa iltanukutuksiin taas saattoi mennä kolme tuntia. Välillä vauva on ollut sitä mieltä, että aamu alkaa kello 4:30. Minulla on ollut aina kova luotto siihen, että koko ajan ollaan menossa parempaan päin - että yösyötöt vähenevät, että tutinnostelut jäävät pois, että aamuun herääminen saadaan venytettyä seiskaan - mutta nyt ensimmäistä kertaa olo on vähän toivoton.

Pidän itseäni suhteellisen positiivisena tyyppinä ja olen löytänyt myös Emilian nukkumisesta aina ne asiat, joista on voinut iloita. Silloin kun hän keskellä vaikeimpia nukutusaikoja yllättäen sammuikin vartissa, ajattelin, että "no niin kaikki tässä yössä tästä eteenpäin on plussaa! Vaikka valvottaisiin koko yö, tämä oli jo riittävä saavutus!" Olen pitänyt unipäiväkirjaa ja riemuinnut siitä, kun päiväunet ovat vakiintuneet ja osuneet suositeltuihin aikatauluihin. Olen kertonut Emilialle aamuisin, mitkä asiat yöllä sujuivat hienosti, ja kehunut miehelle, miten näppärästi sain vauvan jatkamaan yöllä unia. Olen mennyt iltaisin nukkumaan toiveikkaana ja ajatellut, että ehkä tämä yö on se yö, kun jotain edistystä tapahtuu. 

Pidän edelleen tärkeänä sitä, että asioista vaikka etsimällä etsitään ja kaivamalla kaivetaan onnistumiset esiin sen sijaan, että vellottaisiin niissä jutuissa, jotka eivät menneet aivan suunnitellusti. Nyt minusta vain alkaa tuntua siltä, että yöunien suhteen motivaationi tähän kaivamiseen on niin matalalla, ettei matalammalle enää pääse. Olen sen verran väsynyt, etten enää vain jaksa innostua niistä hyvistä puolista, joista olisin vielä puoli vuotta sitten riemuinnut. Olen toivonut ja yrittänyt, mutta enää edistystä ei tunnu tapahtuvan.

Meidän uniongelmamme nyt kahdeksan ja puolen kuukauden ikäisen Emilian kanssa on se, että hän syö öisin edelleen vähintään kaksi kertaa. Näiden lisäksi hän herättää minut muutamaan otteeseen niin, että joudun tutilla, silittelyllä tai sylillä nukuttamaan hänet uneen ilman tissiä. Tiedän, että tämän verran heräilee moni muu vanhempikin vauva, eikä tilanne sinänsä ole hälyttävä, harvinainen tai erityisen rankka. Tieto tilanteen "normaaliudesta" ei kuitenkaan poista minun kokemustani väsymyksestä.

Toim. huom.: Samoin se, että minä olen väsynyt, ei tarkoita sitä, ettei hyvin nukkuvan vauvan vanhempi voisi olla väsynyt. Minun vauvavuodesta johtuva väsymykseni ei myöskään vähättele niitä väsymyksen tunteita, jotka jollain johtuvat rankasta työstä, unettomuudesta tai riehakkaasta koiranpennusta. Jos jotain olen oppinut, on se, että toisen väsymys kuuluu ottaa tosissaan ja kyseenalaistamatta sen syytä.

Koen tietäväni vauvan unesta suhteellisen paljon (kiitos sleepy), mutta kaikesta osaamisestani huolimatta olemme nyt jotenkin jämähtäneet tähän nykytilanteeseen. Oikeastaan olemme palanneet nykytilanteeseen paremmasta, sillä hetken näytti jo siltä, että Emilia oppi syömään vain kerran yössä. Nyt hän syö pahimmillaan kolme kertaa ja sen lisäksi herättää väleissä kitinällä tai itkulla. Veikkaan, että hänellä on nyt jonkinlainen eroahdistusvaihe menossa, eli tilanne saattaa helpottaa "itsestään", kunhan vain pidän kiinni tutuista rutiineista. Toisaalta haluaisin vain tehdä jotain radikaalia, jotta saisin taas kiinni siitä "ehkä tämä on se yö" -toivosta, joka nyt on kadonnut. Jospa vain lopettaisin yösyötöt tähän ja kärsisin seuraukset (unettomia öitä, rankkoja päiviä). Silloin olisi edes toivo siitä, että tästä saattaa seurata muutos parempaan.

Kirjoitin eilen aiheesta Instagramiin näin:

 

Anyway: Olen todella ylpeä siitä, miten hyvin olen hanskannut väsymyksen ja ylipäätään siitä, millainen äiti olen ollut silmät ristissäkin. Jälkikäteen voin miettiä tätä aikaa ja todeta, että ei hitto, hyvä Ella! En olisi ikinä uskonut, että pystyisin tällaiseen. Jos joku olisi pari vuotta sitten kertonut, että kestän näin hyvin näin vähäiset unet, olisin nauranut ja pudistanut päätäni. Minä, joka koin nukkuneeni huonosti, jos tunteja kertyi alle kahdeksan? Nope, never! 

Tavallaan siis yritän sanoa, että tämä on välillä aivan helvetin rankkaa, mutta että jos minä pystyn tähän, niin pystyy jokainen muukin. Tarkoituksenani ei ole pelotella ketään luopumaan vauvanteosta, vaan kirjoittaa avoimesti niistä tunteista, joita vauvavuosi herättää. Koen, että puhun äitiydestä lähtökohtaisesti positiivisesti ja toivon, että se on välittynyt myös täällä, mutta tuntuisi valehtelulta jättää kokonaan negatiiviset jutut mainitsematta. Se, että vauva on vienyt minulta täydet yöunet ja että koen sen negatiivisena asiana ei millään tavalla muuta sitä, että Emilia on parasta, mitä minulle on tapahtunut.

Väsymys rakkaan vauvan kanssa on vähän kuin täydellinen ravintolaillallinen, jota häiritsee ainoastaan se, että musiikki on hieman liian kovalla. Jälkikäteen muistellaan, että ruoka oli kyllä aivan ihanaa, palvelu erinomaista ja viini sopivan humalluttavaa, mutta harmi, kun välillä musiikin volyymi häiritsi. Toisaalta liian kova väsymys tarkoittaa musiikkia, joka alkaa jo sattua korviin; kokemus menee pilalle ja pahimmillaan ravintolaa on vaihdettava. (En sitten kyllä tiedä, että mikä metafora ravintolan vaihtaminen on, mutta kuitenkin.)

Ja vaikka nämä uniasiat ovat todella iso ja hallitseva osa vauvavuotta, koetan olla kertomatta itselleni jatkuvaa tarinaa väsymyksestä. Ihminen jäsentää todellisuuttaan ja minuuttaan kertomuksin, ja tiedän, että jos kuvailen elämäni jatkuvasti väsymyksen kautta, siitä tulee vahvasti minua määrittävä asia. Koetan ennemmin keskittyä muihin asioihin (krhm kuten tästä postauksesta on pääteltävissä) ja pärjätä katkonaisten unien kanssa. Jos tuon väsymystä jatkuvasti esiin ja tarkastelen asioita sen lävitse, tulen muistamaan tämän vuoden vaikeampana aikana kuin mitä tämä oikeastaan olikaan. Mieluummin muistan Emilian hymyt, aurinkoiset aamut, koko perheen yhteiset juoksulenkit ja sotkuiset sormiruokailut. Kyllä, väsymys on todellista ja haluan voida sanoa sen ääneen, mutten määritellä elämää vain sen kautta.

Näihin fiiliksiin. Pirteää ja levontäyteistä tiistaita kaikille!

Äitiyden ärsyttäviä hetkiä

Disclaimer heti alkuun: Rakastan Emiliaa yli kaiken. Hän on hauska, mainio, täydellinen, enkä ikinä vaihtaisi häntä tai äitiyttä mihinkään. 

No niin, ja koska tämä on nyt tehty selväksi, aiheeseen! Äitinä oleminen on toisinaan rankkaa, hikistä ja turhauttavaa puuhaa, ja halusin jakaa teille muutaman asian, jotka saavat minut hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Osa näistä pätee juuri tähän hetkeen, kun vauva on kahdeksan kuukautta ja ryömii vauhdilla menemään, osa on ollut arjessa läsnä jo pidempään.

Se, kun vauva herää päiväunilta aivan liian aikaisin. Nukkumisasiat ylipäätään ovat todella hallitsevia ja arkea määrittäviä juttuja, ja niihin liittyvistä ongelmista minulle vaikein on se, jos vauva herää pirteänä päiväuniltaan aiottua aiemmin. Jos tarkoitus olisi esimerkiksi se, että vauva nukkuu vähintään 1,5 tuntia eli pitkät päikkärit, ja herääkin puolen tunnin kohdalla vailla aikomusta enää jatkaa unia, joudun todella keräämään voimani, etten alkaisi itkeä/raivota/yleisesti luovuttaa. Kun tilanne ei ole päällä, oma reaktio tuntuu minustakin ihan hullulta ja liioitellulta - miten muka voi käydä niin paljon hermoon se, että suunniteltuja aikatauluja joutuu vähän rukkaamaan? 

Kyse on ehkä eniten siitä, että olen toivonut saavani x määrän aikaa tehdä jotain (siivota, syödä, lukea...) ja vauva "vie" minulta sen erityisen mukavaksi tarkoitetun ajan. Minua myös stressaa se, että tiedän, että vauvalle itselleen olisi ollut hyväksi nukkua toivomani aika - eli kiukkuni ei kumpua vain itsekkäistä syistä, vaan minua harmittaa myös vauvan puolesta.

Olen opetellut ajattelemaan näissä tilanteissa, että noh, tälle ei nyt vaan voi mitään ja mietitään sitten päivän unirytmitystä kun vauvaa alkaa seuraavan kerran väsyttää. Ja yritän tietysti nukuttaa vauvan takaisin uneen, jos hän virkoaa oikeasti aivan liian varhain.

Se, kun vauva herää yöunilta liian aikaisin. Tämä tuskin kaipaa sen suurempia selittelyjä. Kun tavoite on nukkua seiskaan asti ja tyyppi alkaa höpötellä, jumpata ja kitistä kello 5.30, en ole ihan parhaimmillani.

Se, kun pitäisi siirtyä huoneesta toiseen niin, että ottaa mukaan vauvan ja kaksikymmentäkuusi tavaraa. Syli on vauvaa täynnä ja lattialta ja pinnoilta pitäisi kerätä mukaan sellaisia esineitä, joita toisaalla tarvitsee. Vauvaa ei voi jättää yksin ja tavaroita viedä ensin, koska vauva ehtii sillä aikaa löytää yhden pistorasian, kaksi terävää kulmaa ja kolme sähköjohtoa. Varsinkin, kun olemme lähdössä ulos, tämä organisoituminen saa aikaan todellisen hien: kyykin pitkin poikin taloa ja keräilen leikkikaluna olleen hatun leikkimatolta, kengät takaovelta, koirien valjaat jostain mihin vauva on ne kuljettanut ja samalla roikotan vauvaa kainalossa ja käyn päässä läpi kaikkea, mitä vielä pitää muistaa ottaa mukaan. Talvikelejä, toppavaatteissa kuumuuttaan huutavaa vauvaa ja oman pipon alla valuvaa hikeä odotellessa!

(Olen harkinnut vyölaukun ostamista, jotta voisin edes kännykän ja pari tuttia pitää jatkuvasti talossa liikkuessa mukana.)

Vaipan vaihtaminen tai vauvan pukeminen niin, että vauva haluaa tehdä jotain aivan muuta kuin olla vaihtamassa vaippaa tai pukeutumassa. Yritä siinä sitten vaihtaa kakkavaippaa, kun toinen on jo viisi sekuntia homman aloittamisesta kahden metrin päässä äidistä määrätietoisesti matkalla kohti koirien vesikuppia. 

Opittuja vinkki vitosia tähän hommaan liikkuvaisen vauvan kanssa:

1. Nykyisin vien Emilian potalle aina kun vain jaksan ja hän vaikuttaa siltä, että tarvetta olisi, sillä potan siivoaminen on huomattavasti helpompaa kuin vaipan, vauvan, osumaa ottaneen pyyhkeen, osumaa ottaneen maton ja osumaa ottaneen lattian. Kakkavaippoja olen tämän uuden harrastuksen aloittamisen jälkeen, eli noin viimeisen kuukauden sisään joutunut vaihtamaan alle kymmenen, eli kyllä näinkin pieni jotain pottailusta jo ymmärtää! Tai ainakin itse olen oppinut, milloin vauvaa kannattaa viedä istunnolle.

2. Vaatteet voi hyvin pukea vauvalle päälle niin, että hän on vatsallaan ja liikkuu, mutta se vaatii pukijalta hyvää kuntoa ja erityisen pitkiä hermoja - juuri kun olet saanut toisen jalan lahkeeseen ja yrität saada seuraavaa, ensimmäinen on varmasti ehtinyt jo karata. Selkäkin tietysti menee kumarassa juostessa jumiin. Vatsallaan vauva pääsee kuitenkin viihdyttämään itseään ja itse voit käyttää molempia käsiä pukemiseen sen sijaan, että yrität toisella pidellä karjuvaa lasta selällään ja vain yhdellä asentaa vaippaa.

3. Housuvaipat. Heti, kun kaupasta löytyy vauvalle sopiva koko.

Kivojen iltamenojen missaaminen. Emilia menee joka ilta nukkumaan seiskan aikoihin. Varsinkin nyt kun vauvalla on "pieni" eroahdistusvaihe menossa, minä olen se, joka hänet nukuttaa, eli minun on oltava paikalla. Jos siis sovin jotain menoa niin sanotusti illaksi, sen menon on tapahduttava joskus viiden kieppeillä. Jos taas lähtisin vasta nukutuksen jälkeen, minun on palattava kotiin viimeistään yhdeltätoista, sillä tällöin vauva todennäköisesti jo kaipaa tissiä.

Kyllä, voisimme / olisimme voineet opettaa Emilian syömään korviketta, jotta joku muukin voisi hoitaa yösyöttöjä. Long story short hän ei pidä korvikkeiden mausta ja nyt myös reagoi lehmänmaitopohjaisiin valmisteisiin oksentamalla.

Kyllä, myös mies voi hoitaa iltanukutuksia (ja hoitaakin). Ne vain ovat kaikille kivempia ja kivuttomampia, kun minä hoidan. Varsinkin nyt kun vauva saattaa huutaa miehen sylissä äitiä, vaikka seison kahden metrin päässä. 

Kurjinta näissä iltamenojen menettämisessä on ollut se, että emme pääse miehen kanssa yhdessä viettämään iltaa. Olisi hauska käydä syömässä, terassilla ja ehkä tanssimassa, tai istua iltaa kaveripariskunnan kanssa. Toisaalta olen yöherätyksistä niin väsynyt (kiitos kahdeksan kuukautta ilman katkeamatonta yöunta), että iltamenojen sopiminen tuntuu hyvältä idealta, mutta kun valvomisen aika koittaisi, voisi se tuntua enemmän vaivalta kuin hauskalta. Silti.

Tämä mantra on se, jolla saan helpotettua oloani, jos harmitus iskee: Onneksi kaikkea kivaa ehtii kuitenkin vielä - tämä on loppujen lopuksi hyvin lyhyt vaihe meidän elämässämme! 

Se, kun olen käyttänyt vähäisen vapaa-aikani vauvalle tarkoitetun ruoan kokkaamiseen, mutta kun maistelun aika koittaa, vauva irvistää ja jättää kaiken syömättä. Tiedän, että makuihin tottumiseen voi mennä jopa 20 kertaa. Silti ärsytyshermoa toden teolla kutittelee, kun uuden ruoan tekemisen vaatima vaivannäkö palkitaan sillä, että vauva ei kerran maistettuaan enää syö. Onneksi tajusin ryhtyä tekemään meille yhteisiä ruokia, eli vaikka Emilia ei pitäisi tarjoiluista, minä saan sentään vatsani täyteen. Kokkaaminen ei ole siis ollut turhaa. 

Tietysti se, että vauva ylipäätään kieltäytyy syömästä, on äidille(/vanhemmalle) automaattisesti stressaavaa, sillä oman lapsen ruokkiminen on todella syvälle asennettu tarve. Nyt kun Emilia kuitenkin edelleen kasvaa pääasiassa rintamaidolla, olen suhtautunut kiinteisiin ennemmin maisteluina kuin tankkauksina - näin ruokailuhetket on saatu pysymään positiivisina ja hauskoina hetkinä, joina ruokaan tutustutaan yhdessä. Meidän pöydässä ruoalla saa leikkiä. (Vaikka jälkien siivoaminenkin välillä ärsyttää.)

Sellaisiin neuvoihin vastaaminen, joita en ole pyytänyt. Tämä nyt ei varsinaisesti ole osa päivittäistä arkea, mutta on tullut osaksi elämääni äitiyden mukana. Rakastan äitiydestä ja vauvoista keskustelemista (kuka nyt ei puhuisi omasta lapsestaan vaikka ikuisesti), mutta keskusteleminen on eri asia kuin ajattelematon neuvominen/käskeminen (tästä lisää aiemmassa kirjoituksessa). Ikinä elämässäni en ole vastaanottanut näin hurjaa määrää tietoa siitä, miten asiat tulisi tehdä oikein kuin nyt pienen lapsen äitinä. Ohjeiden ei tarvitse kohdistua edes suoraan minulle, jotta näen punaista - riittää, että Iida jakaa Instagramissa stoorissaan kommentteja, joita hänelle kirjoitetaan, ja näen punaista. Muutama päivä sitten joku oli kommentoinut hänelle muodossa "Älä vaan tee asiaa x". Onko raivostuttavampaa tapaa esittää asiansa?!

Tiedän - tämäkin kuulostaa ehkä vähän ylireagoinnilta, mutta ajattelin olla rehellinen. Ja toistan: keskustelu  äitydestä on ihanaa, eli kuulen mielelläni, miten joku tekee jonkin asian, oli se sitten samalla tai eri tavalla kuin minä. Kunhan pysytään irti käskymuodosta!

--

Kuulostiko mikään tutulta, tai jäikö jotain olennaista uupumaan? 

Mahdollisimman epä-ärsyttävää tiistaita kaikille!

 

Vauva kahdeksan kuukautta

Pian Emilia on ollut mahan ulkopuolella yhtä kauan kuin sen sisällä. Kummallista.

Nyt kahdeksankuisena (15.6.) rakas vauva:

Ei konttaa, mutta nousee konttausasentoon ja huojuu siinä eteen, taakse. Lösähtää sitten mahalleen, kun ei osaakaan lähteä vielä liikkeelle. Usein hän myös puskee päänsä kiinni tyynyyn, pinnasängyn rimoihin tai lattialla istuvan henkilön jalkaan, nojaa täysillä ja työntää jalat ihan suoriksi. Selvästi siis joogaa - eikös tuo joku koira-asento ole? Seisova koira? Eiku?

Ja maanantai-iltana hän nousi ensimmäisen kerran tukea vasten seisomaan! Punnersi polvilleen ja siitä työnsi jalat alleen! Voi pieni vauva! 

On muutaman kerran osannut mennä istumasta itse turvallisesti mahalleen ja jatkanut matkaa ryömien. Toisinaan kyllä edelleen kopsahtaa kyljelleen tai selälleen, jos äiti ei ole ollut tarkkana.

Pitää hauskoina asioina esimerkiksi näitä:

- iskän hartioilla oleminen (tämä on ehdottomasti parasta!)

- äiti ottaa suuhun jonkin esineen, jota Emilia tarjoaa. Tänään leikimme pitkään kylpyammeen korkilla (joka on niin suuri, ettei siihen yksikään vauva voi tukehtua, no worries): Emilia tarjosi sitä maailman suurin virne kasvoillaan, haukkasin korkin suuhun, Emilia nauroi ja otti korkin takaisin, ja tarjosi uudelleen. 

- Emilia nostetaan potalta ja hänelle näytetään, mitä hienoa pottaan tuli. Kyllä, esittelen hänelle aina istuntojen mahdolliset tulokset. Hän hymyilee aina.

- Teppo-koira.

Harjoittelee smoothie-pussien syömistä itse. Menestys on ollut vähäistä.

Syö öisin tissiä keskimäärin kaksi kertaa. Sain muutaman yhden syötön yön pari viikkoa sitten, mutta sitten alkoivat hampaat kutitella ikeniä ja säät lämmetä, joten nyt imetyksiä on kaksi ja "turhia" herätyksiä niiden lisäksi sitten ehkä kolme.

Taitaa aloitella eroahdistusvaihetta. Kaikki on hyvin muidenkin kanssa johonkin pisteeseen saakka, mutta kun Emilia huomaa, että äiti ei olekaan paikalla, mikään muu kuin minun naamani ei enää auta. Olin viime perjantaina tekemässä porrastreenin kaverin kanssa Raisiossa, ja kun palasin, vastassa oli tunnin itkenyt vauva. Kun sain hänet syliin, meni vain joitain sekunteja, kun hän oli taas oma iloinen itsensä. Suloista mutta vähän rankkaa olla ainoa, joka varmasti kelpaa. Myös nukutukset ja yöheräilyt ovat vähän hankalampia kuin ennen, ja veikkaan, että se liittyy juurikin tähän äidinkaipuuseen. Vaikka siis itse hänet nukutan ja istun vieressä.

Nukkuu kaikki unet sisällä pinnasängyssä, ei enää rattaissa. Rattaissa olemista hän kyllä rakastaa nyt kun pääsee niihin istumaan kuin isot tytöt. Varsinkin silloin, kun hän saa olla kasvot eteenpäin, vauva on yhtä hymyä.

 

 

Haluaisi mutustaa kaikki paperiset mainokset ja lehdet, joihin pääsee käsiksi. Olen useampaan kertaan saanut irrotella märkää paperia vauvan kitalaesta, ja voin kertoa, että se ei ole kovin helppoa.

Kasvatti viikko sitten itselleen kaksi hammasta - tai niin luulimme, mutta nyt näyttää siltä, että eihän sieltä oikeita hampaita tullut. Niinpä - siis mitäh?! Nyt kahden alaetuhampaan tilalla on vain kuopat/paikat hampaille. Voiko olla niin, että olemme vain olleet hampaista niin innoissamme, ettemme ole kunnolla tarkastelleet niitä vaan nähneet ikenissä kuolaa, josta on heijastunut valoa? Tai jotain? Tai sitten hampaat kyllä kasvoivat esiin, mutta vauva ehti jo iskeä hampaansa johonkin niin, että ne katkesivat pois. Toivottavasti näin ei käynyt.

On 68,9 senttiä pitkä ja 7175 grammaa painava. Neuvola oli 12.6. eli kolme päivää ennen varsinaisia "synttäreitä".

On yhä todella tarkkaavainen - ulkopuolisetkin kommentoivat aina, että "onpa hän tarkkana" tai "kylläpä hän näyttää uteliaalta". Uusissa tilanteissa Emilia turvautuu minuun tai iskään ja ujostelee selvästi, ei ole ollenkaan mikään hurjapää tutustumaan jännittäviin asioihin tai uusiin ihmisiin. Sitten, kun tilanne on tuttu, hän on todella menevä, riehakas, äänekäs(!) ja energinen. Hän ottaa kuitenkin siis rauhassa aikansa ollakseen vapautunut uusissa paikoissa ja tilanteissa. 

Hymyilee, nauraa, kihertää, virnistää. On syötävän suloinen ja päivä päivältä huumorintajuisempi ja hauskempi.

Katselee mielellään pihan ohi ajavia autoja:

P.S. Jos et vielä seuraa, seuraa: Ella Annikki Instagramissa

Synnytyskertomus (rv 39+4)

Ollessani itse raskaana käytin valtavasti aikaa siihen, että ahmimalla ahmin ihmisten kirjoittamia synnytyskertomuksia blogeista ja verkkokeskusteluista. Googlasin kaikki mahdolliset hakusanat ja varsinkin raskauden loppua kohden halusin tietää sen, millaisia kokemuksia ihmisiä oli juuri minun senhetkisillä viikoillani synnytyksestä ollut. Haluan nyt kantaa korteni kekoon ja auttaa niitä, jotka tekevät samaa ja käyttävät tavallani työ-, opiskelu- tai vapaa-aikaansa perehtyäkseen tulevaan. Ja onneksi olkoon, että osuit lukemaan juuri minun kertomustani: Synnytys oli minulle ehdottomasti positiivinen kokemus joten ehkä saat tästä helpotusta mahdolliseen jännitykseen!

Tämä teksti on pitkä ja kirjoitettu ajatellen tulevia synnyttäjiä, mutta ihan feel free ja lue ihmeessä loppuun saakka, jos aihepiiri kiinnostaa.

 

Ennen synnytyksen käynnistymistä
Kuten sanottua, luin netistä jok'ikisen synnytyskertomuksen jonka vain onnistuin googlaamalla löytämään. Se oli minun tapani valmistautua. En niinkään halunnut perehtyä virallisiin lähteisiin ja oppia tarkalleen, mitä anatomisesti synnytyksessä tapahtuu, vaan kaipasin vertaistukea ja kuvan siitä, millainen synnytyksen kulku voi olla. Siinä missä moni jättää muiden hirveät kokemukset lukematta, jotta ei stressaantuisi niistä, minun ajatukseni oli tämä: Kaikki, mikä omassa synnytyksessäni menee paremmin kuin painajaismaisimmissa kertomuksissa, on plussaa. Halusin tietää, millaiset asiat synnytyksessä ovat mahdollisia, jotta pystyin suhtautumaan rennosti ja positiivisesti omaani. Luin esimerkiksi synnytyskertomuksen, jossa nainen oli revennyt käytännössä täysin, ja ajattelin sen jälkeen, että jos minulle ei käy aivan noin pahasti, voin olla iloinen. Luin naisesta, joka oli oksentanut läpi synnytyksen, ja ajattelin, että jos en joudu oksentamaan, se on plussaa. Strategiani toimi ja vaikka odotin ja jännitin synnytystä, odotus ja jännitys olivat positiivisia tunteita. Asetin riman alas ja sanoinkin kaikille, että tavoitteeni on selvitä hengissä (ja synnyttää se vauva). Kohti raskauden loppua halusin vain päästä tositoimiin.

Alkoi vähän tuntua jo loppuvaiheessa.

Luin myös siitä, että supistuskivut ovat kuin kovia kuukautiskipuja, ja se lievensi jännitystäni, sillä olen aina kummallisella tavalla nauttinut kuukautiskivuista( I know). Uskoin siis etukäteen, että selviäisin supistusten kanssa suhteellisen hyvin. En erityisemmin harjoitellut mitään hengitystekniikoita, mutta luin, että kipua lieventää hyvin se, että supistuksen aikana hengittää ulos y-kirjainta. Suosittelen kokeilemaan! Hengitys kuulostaa siis supistuksen aikaan tältä: "Hyyyyy hyyyy hyyy hyyy". Mikään muu vokaali ei minulla toiminut yhtä hyvin (testasin kyllä, ei kannattanut).

Satuin sairastamaan kovan flunssan pari viikkoa ennen synnytystä, ja se harmitti, sillä en pystynyt venyttelemään ja muuten pitämään kroppaa "valmiudessa". Myös lenkit koirien kanssa jäivät väliin. Onneksi sentään pahimmat oireet olivat kuitenkin ohi kun synnytys käynnistyi.


Käynnistyminen
Ensimmäisen kerran tunsin pientä supistelua viikoilla 39+1. Oli lauantai-ilta, 12.10.,  ja olin juuri mennyt sänkyyn nukkumaan. Tuntemukset eivät olleet kipua, mutta uudenlaisia. Olin veikannut koko raskauden, että vauva syntyisi etuajassa ja tiesin jotenkin heti, että no niin, tästä se lähtee! Lauantain ja sunnuntain välisen yön nukuin kuitenkin vielä suhteellisen hyvin - heräilin kyllä silloin tällöin supistuksiin, mutta ne pysyivät hyvin maltillisina. Luulen, että heräilyä ja pientä valvomista aiheutti kivun sijaan ennemminkin se, että olin niin innoissani ja tuntemukset olivat raskaudessa uudenlaisia.

Sunnuntaina kävimme syömässä anoppini luona, ja muistan, kuinka ruokapöydässä minua supisti silloin tällöin. Oli ihanaa tuntea, että kropassa todella tapahtuu jotain. Kerroin muille tuntemuksista, ja tunnelma oli rauhallinen mutta odottava.

Sunnuntai-iltana supistukset alkoivat tuntua pikku hiljaa vahvemmilta. Kirjasin alkamisaikoja ylös ja jossain vaiheessa aloin kellottaa myös supistusten kestoja, kun ne alkoivat olla selvärajaisempia. Mies meni nukkumaan ja minä jäin sohvalle katsomaan televisiota, rapsuttamaan Vilua ja viestittelemään kavereiden kanssa.

Supistukset alkoivat käydä voimakkaammiksi. Söin Geishaa, kuuntelin voimamusiikkiani eli Michael Bublén joululevyä (lokakuussa, kyllä) ja pyöritin televisiossa jotain turhaa, kuten Yle Areenasta majavadokkaria. Aloin olla todella kivulias ja kävin hakemassa miehen seuraksi. Hän lämmitti minulle kauratyynyä, joka auttoi alaselälle asetettuna ihanasti. Puhkuin yytä supistukset ja koetin hakea sohvalla hyvää asentoa. Selälläni en voinut maata lainkaan, sillä silloin kipu oli paljon kovempaa kuin istuen, kontillaan tai seisten. Supistukset tulivat tiheimmillään noin viiden minuutin välein ja minun oli jo todella vaikea olla.

Aamuyöllä kolmen kieppeillä soitin TYKSiin. Samalla hetkellä kun otin kännykän soittotarkoituksessa käteen tunsin, kuinka supistusten voimakkuus heikkeni. Kroppa tuntui jänistävän, kun tosipaikka olikin käsillä - "Nääh, ei tää nyt vielä the real deal ole, mennään nukkumaan". TYKSin hoitajakin sanoi, että kuulostan vielä sen verran selväpäiseltä, ettei hän suosittelisi lähtemään sairaalaan. Supistukset todella hiipuivat sekä voimakkuudeltaan että tiheydeltään, ja sairaalaanlähtöön valmistautunut miesrukkakin painui pehkuihin vain herätäkseen parin tunnin päästä töihin. Itse en nukkunut yöllä muutamia vartin torkkuja enempää.

Oli aika hurjaa ensimmäisen valvotun yön jälkeen odotella, että milloin homma jatkuu.

Maanantaina supistuksia tuli silloin tällöin, mutta pärjäsin hyvin yksin kotona. Ystäväni kävi hakemassa Vilun hoitoon neljän aikoihin, ja kun juttelin hänen kanssaan, supistus hankaloitti puhumista. Pystyin kuitenkin seisomaan ja jossain määrin järkevästi keskustelemaan. Vasta illalla supistukset lähtivät voimistumaan samalla tavalla kuin sunnuntai-iltana; hengittelin, voihkin, katsoin telkkaria, viestittelin, söin suklaata. Mies meni nukkumaan ja minä jäin sohvalle. Supistukset olivat tässä vaiheessa jo todella kipeitä. Ne todella tuntuvat kuukautiskivulta, mutta ovat paljon terävämpiä. Alavatsan lisäksi koko lantio ja alaselkä ovat hetken tulessa.

Kymmenen, yhdentoista aikoihin yksi supistus iski kovempaa kuin aiemmat. Tähän saakka supistukset olivat alkaneet rauhallisesti, voimistuneet, polttaneet ja laantuneet, mutta tämä yksittäinen jätti voimistumisen välistä ja hyppäsi suoraan kipeimpään polttoon. Säikähdin, sillä en ollut osannut valmistautua niin yhtäkkiseen kipuun - aloin ihan hädissäni itkeä ja minun oli keräiltävä itseäni ennen seuraavaa polttoa. Mieskin heräsi itkuun ja jäi valvomaan seurakseni.

Supistukset tihenivät, pitenivät ja voimistuivat. Heiluin, hengittelin ja käytin kauratyynyä. Moni sanoo, että suihku auttaa kipuun, mutta minulle ei tullut mieleenkään raahautua suihkuun tietoisena siitä, että sen jälkeen olisi kuivattava ja puettava vaatteet päälle. Halusin vain olla omassa kuplassani ja hengittää supistukset pois. Yhden aikoihin yöllä, eli tiistain 15.10. puolella aloin varmistella, että olihan sairaalakassissa kaikki mukana - en ollut pakannut sitä juurikaan etukäteen, ja nyt osoittelin miehelle tavaroita, jotka pitäisi ottaa mukaan. Nojasin keittiönpöytään ja supistukset tulivat jo muutaman minuutin välein. Kun tajusin, että supistusten väli oli niin lyhyt, säikähdin hieman - olisiko meidän pitänyt jo aiemmin lähteä, vaikka pärjäsin kivun kanssa? Tuleeko se vauva jo, jos kerran supistelen niin tiheään?

Lähdimme tiistaina, 15.10., aamuyöllä kolmen aikoihin ajamaan sairaalaan. Oli pakkasta ja auto jäässä, ja minä tärisin etupenkillä niin, että pelkäsin kroppani lopettavan synnytyksen siihen paikkaan. Matka kesti kymmenisen minuuttia ja perillä jätimme auton aivan synnärin sisäänkäynnin viereen. Kesken lyllerryksen autolta oville minua supisti, ja siinä kauniissa, kirkkaassa pakkasyössä mietin, että tämän hetken muistan ikuisesti. Kuu paistoi tummalta taivaalta, hengitys höyrysi ja vauva teki tuloaan.


Avautumisvaihe sairaalassa
Meidät otti vastaan hoitaja, joka oli sattumalta myös nimeltään Ella. Hän ohjasi meidät istumaan ja kirjasi meiltä tietoja koneelle ylös. Minä yritin kiltisti hymyillä tuolilla samalla kun supistus kesken haastattelun iski. Hoitaja huomasi, kuinka kipeää hymyn takana teki, ja sanoi hymähtäen, että saat kyllä ihan rauhassa ottaa supistuksen vastaan.

Pääsin suoraan käyrille. Olin noin kolme senttiä auki ja kaikki vaikutti hyvältä. Vaihdoin sairaalakamppeisiin ja pääsimme huoneeseen, jonka viereisessä kylpyhuoneessa oli amme. En ollut etukäteen ajatellut, että haluaisin ammeeseen, mutta kun kerran mahdollisuus oli, niin päätin kokeilla. Supistukset olivat sairaalaan tultaessa helpottaneet ja tulivat enää noin viiden minuutin välein. (Tämä on ilmeisesti suhteellisen tavallista, että siirryttäessä tutusta ympäristöstä uuteen synnytys hetkeksi hidastuu.) Kylpy pehmensi kipua, kunhan onnistuin löytämään ammeessa sopivan asennon - se oli yllättävän hankalaa, sillä amme ei ollut mitenkään erityisen ergonominen (tai sitten en vain ymmärtänyt muotoilua). Ammeen reunoilla oli led-kynttilöitä ja valaistus oli hämärä. Hengittelin ja lilluin. Oli ihanaa olla alasti ja jotenkin kokea, kuinka koko kroppa teki töitä.

Olin ammeessa muutaman tunnin ja halusin sitten nousta ylös, kun mukavaa asentoa ei tuntunut enää löytyvän. Synnytyssalissa laitoin taas voimamusiikkini soimaan (Bublé ja myös Justin Bieberin joululevy. Kyllä.) pienestä kaiuttimesta, jonka olimme ottaneet mukaan. En pystynyt juurikaan syömään miehen tuomaa mäkkäriateriaa, mutta närpin sen verran kun kykenin ja söin myös muutaman suklaan. Sen enempää en pystynyt tankkaamaan.

Kätilöiden sanoin huoneessamme oli ihana tunnelma, ja olen itse täysin samaa mieltä. Huone oli ensimmäisessä kerroksessa ja ikkuna oli Hämeenkadulle päin. Seurasimme, kuinka ihmiset kulkivat ohitse pimeässä pyörillä, kävellen ja autoilla, ja hiljalleen päivä alkoi sarastaa. Rauhalliset joululaulut soivat ja supistusten aikana keskityin rentouttamaan lantiota ja hengittämään rauhallisesti. Istuin jumppapallolla ja kätilöt kävivät vain silloin tällöin tsekkaamassa, oliko kaikki hyvin. Olin ylpeä siitä, miten hyvin kestin kipua ja hanskasin supistukset - pystyin ihan hyvin ottamaan kännykällä kuvia, laittamaan viestiä perheelle ja ystäville ja juttelemaan miehen kanssa. Minulla on todella matala kipukynnys elämässä muuten, mutta supistukset olivat sellaista kipua, johon osasin suhtautua rauhallisesti, ja jokaisen iskiessä tiesin, että tämä vie lähemmäs ponnistusvaihetta. Jumppapallo riitti kivunlievitykseksi. Se, että olimme nyt sairaalassa, helpotti oloani, sillä enää ei ollut jännitystä siitä, milloin sairaalaan pitäisi lähteä. Nyt sain vain rauhassa keskittyä synnyttämään.

 

Aloin olla kuitenkin väsynyt, sillä olin ollut hereillä tässä vaiheessa jo kaksi vuorokautta muutamia alle puolen tunnin torkkuja lukuunottamatta. Yritin levätä selälläni, mutta se teki supistuksista aivan helvetillisiä. Poltto oli makuuasennossa aivan hirveää, joten minun oli jaksettava istua. Seisten kipu oli myös kovempaa, mutta aloin miettiä, olisiko parempi kestää kipua seisten, jos avautuminen näin etenisi nopeammin.

Olin jossain vaiheessa vielä hetken ammeessa, ja se auttoi vähän, sillä sain kroppaa rentoutumaan. Nuokuin supistusten välissä ja toivoin vain, että pääsisin nukkumaan. Puolenpäivän aikoihin väsymys alkoi painaa ihan tosissaan ja minusta tuntui siltä, etten ehtinyt supistusten välillä levätä enää riittävästi. Ajattelin, että supistuskipu on vielä hallinnassa ja että kykenen kyllä puuskuttamaan kivun ylitse, mutta kroppa alkoi olla eri mieltä. Se tärisi ja huusi lepoa. Olin muistaakseni viisi tai kuusi senttiä auki, ja kätilöt alkoivat kysyä, mitä mieltä olisin epiduraalista. Olin selvinnyt niin kauan ja niin pitkälle ilman, että minua houkutteli nähdä, miten pitkälle voisinkaan päästä kokonaan "luomuna". Sinnittelin vielä hervottoman kropan kanssa hetken, mutta lopulta tajusin, että kivunlievitys voisi ehkä mahdollistaa vähän lepoa ja näin säästää voimia ponnistukseen. Kätilötkin suosittelivat epiduraalia juuri sen vuoksi, että saisin hetken levätä. Oli riski, että piikki hidastaisi tai jopa pysäyttäisi synnytyksen, mutta rentouttamalla kroppaa se saattaisi myös edistää tapahtumia. Päätin, että otan epiduraalin.

Epiduraalista ponnistamiseen
Aika päätöksestä siihen, että lopulta sain epiduraalin, oli elämäni pisin ajanjakso. Kun olin päättänyt ottaa kivunlievityksen, koko kroppa tuntui antavan periksi eikä mielikään enää pysynyt kasassa kun tiesi, että helpotusta on tulossa. Itkin aivan hervottomasti, huusin ja kiemurtelin kyljelläni. Supistukset sattuivat enemmän kuin mikään ikinä ja pelkäsin sitä, osaisinko olla paikallani niistä huolimatta - olin kuullut, että epiduraalia laitettaessa tulisi pystyä olemaan aivan liikkumatta. Tämä ei onneksi pitänyt paikkansa: Riitti, että en heilunut pahasti.

En osaa oikein riittävästi sanoittaa sitä, miten hirveä hetki tuo epiduraalin odottaminen oli. Ne olivat oikeasti elämäni pisimmät minuutit. Ei ollut enää mitään merkitystä sillä, mitä muut ajattelivat - itkin ja huusin aivan valtoimenani. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miltä anestesialääkäri näytti - anelin vain häntä laittamaan piikin äkkiä enkä kertaakaan kääntynyt kyljeltäni katsomaan hänen suuntaansa. Hän oli mies ja ihan mukavan oloinen, mutta se on kaikki, mitä tiedän.

Piikin laittaminen ei supistuskivuissa tuntunut missään. Pistämisen jälkeen muutama supistus vielä sattui, mutta sitten kipu laantui ja saatoin nousta sairaalasängyllä istumaan yhtäkkiä aivan rauhallisesti hengittäen. Tunne oli uskomaton. Monitori näytti, että nyt supistaa, mutten itse tuntenut mitään. Kipu hävisi täysin. Olin taas oma itseni, ja yksi kätilöistäkin kommentoi, että kylläpä on eri ihminen yhtäkkiä hoidettavana.

Sain ruokaa eteeni ja eräs aivan ihana kätilöharjoittelija jäi huoneeseen kanssani juttelemaan, kun mies lähti hakemaan itselleen syötävää. Oli ihan hullua höpötellä gradusta ja harrastuksista kesken synnytyksen, kun olin vielä hetki sitten itkenyt tuskissani kuin sekopäinen. Toivoin vain, että kroppa jatkaisi synnytystä eikä hidastaisi vauhtia epiduraalin vuoksi.

Hidastumista ei onneksi tarvinnut kauaa pelätä: Kun olin jäänyt hetkeksi huoneeseen yksin, tunsin, kuinka (todella tyylikkäissä) verkkoalushousuissa räjähti. Siis kuului oikeasti poks ja tunsin, kuinka (todella tyylikäs) jättiside alushousuissa kastui läpimäräksi. Ei tarvinnut epäillä sitä, oliko lapsivesi mennyt - se ei "mennyt", vaan se todella räjähti. Kutsuin kätilön heti paikalle.

Epiduraalista vesien menoon oli kulunut noin puoli tuntia, ja vesien menosta siihen, että sain ryhtyä ponnistamaan, kului suunnilleen sama aika. Epiduraali oli siis kaikin puolin aivan täydellinen valinta: Sain levätä ja syödä hetken, vedet poksahtivat ja avauduin loput nelisen senttiä about tunnissa. Onneksi en lähtenyt leikkimään sankaria ja yrittämään niin sanottua luomua synnytystä! Tunne jälkeenpäin olisi saattanut olla hieno ja voimaantunut, mutta ihan riittävän hieno ja voimaantunut se oli epiduraalin ottaneenakin.


Ponnistusvaihe
Olin etukäteen ajatellut, etten haluaisi synnyttää puoli-istuvassa asennossa. Monet kirjoittivat - ja tämän tarkistin myös virallisista lähteistä - sen olevan epäluonnollinen asento lapsen syntymiselle. Esimerkiksi kyykyssä tai nelinkontillaan vauvan olisi helpompi syntyä. Kerroin toiveeni kätilöille ja se oli heidän mielestään hyvä valinta. Kun sain luvan alkaa testailla ponnistamista, olin alkuun kyljelläni. Pyörittelin päällimmäistä jalkaa ilmassa ja sanoin ääneenkin, että tuntuupa ihanalta vähän venytellä, kun on ollut flunssassa eikä sitä ole voinut vähään aikaan tehdä. Jep, nautiskelin venytyksistä kesken synnytyksen - kiitos, epiduraali. Kokeilin ponnistamista muutamaan kertaan ja hiljalleen ponnistamisen tarve kasvoi.

Epiduraali on siitä jännä, että koska se puuduttaa synnytyskanavan, ponnistamisen tarve tuntuu siltä, kuin pitäisi käydä todella suurella kakalla. Siis oikeasti tuntuu siltä kuin ponnistaisi vauvaa perberistä ulos. Tunne oli todella hämmentävä ja minulla meni harjoittelemiseen useampi ponnistus ennen kuin uskalsin luottaa siihen, että olen ihan oikein synnyttämässä. Sitä mukaa kun ponnistamisen tarve kasvoi, estot alkoivat hälvetä ja minun oli vain pakko työntää. Siirryin nelinkontilleni, roikuin miehen paidasta ja tässä vaiheessa homma alkoi tosissaan sattua. En tuntenut vieläkään supistuksia, joten en tiennyt, milloin minun piti ponnistaa. Huusin kätilöitä ja miestä kertomaan, milloin supistukset tulevat, jotta tiesin, milloin ponnistamisesta olisi eniten hyötyä. Ponnistamisen tarve oli kuitenkin päällä koko ajan ja minun oli vaikeaa levätä supistusten välillä.

Siinä kontillani miehen paidassa roikkuessani suustani pääsi turhautunut huuto: "Mä en halua tehdä tätä!" Jo ennen kuin olin sanonut lauseen loppuun pidin sitä itsekin tilanteessa ihan hölmönä, sillä se ei ollut totta - huuto oli ihmeellinen saippuasarjoista opittu repliikki, joka jossain vaiheessa synnytystä "pitää" sanoa. Minä en ollut niin epätoivoinen, että olisin oikeasti halunnut lopettaa synnyttämisen siihen paikkaan. Kätilökin taisi kommentoida, että nyt on vähän myöhäistä enää perua. Eräs kätilöistä ohjeisti muutenkin olemaan mahdollisimman hiljaa, jotta ponnistaminen olisi tehokkaampaa. Tätä neuvoa en todellakaan pystynyt noudattamaan, vaan ponnistaessa oli pakko karjua. Jälkikäteen sain kommenttia, ettei se edes mitään huutamista ollut vaan ääntä jostain aivan toisesta maailmasta.

Kätilöt pyysivät minut kylkiasentoon, sillä vauva oli kuulemma hieman jumissa. Jatkoin ponnistuksia kyljelläni. Yksi kätilöistä - ainoa, jonka kanssa en kokenut kemioiden aivan täysin kohtaavan - tuli sanomaan minulle kasvotusten, että nyt täytyy ponnistaa kovempaa, sillä vauva on saatava ulos. Yritin, mutta tilanne ei parantunut. Ärsyttävä kätilö tuli uudelleen pääpuolelleni ja sanoi, että nyt siirry selällesi, "vauvalla on nyt hätä". Muistan nuo sanat ikuisesti. Vauvan sydänäänet alkoivat hiipua. Siirryin puoli-istuvaan asentoon ja jatkoin ponnistamista.

Kuulin, kuinka yksi kätilö sanoi hiljaa toiselle: "Anna ne sakset." Tajusin heti, mistä on kyse. Toinen kätilö sanoi, myös hiljaa, puuduttaneensa paikat. Ajattelin, että ei saatana, ette leikkaa, ja kun seuraava supistus pian tuli, ponnistin saksien kuva mielessä niin kovaa kuin ikinä vain pystyin. Ponnistin jotenkin päättäneenä, että nyt se vauva tulee ulos, halusi tai ei. Myöhemmin kätilö kertoi, että oli antanut minulle mahdollisuuden ponnistaa vielä tämän yhden kerran, ja sen jälkeen hän olisi leikannut välilihan. Lähellä siis käytiin.

En osaa kuvailla sitä helpotusta, jonka tunsin, kun Emilian pää syntyi. Kätilöt huusivat, että lopeta ponnistaminen, lopeta. Odotin. Hetken kuluttua kätilöt kehottivat työntämään ihan varovasti. Puskin hieman, ja vauva luiskahti ulos. Jos pään syntyminen oli helpottavaa, tämä oli kyllä sitä kymmenkertaisesti - sekä fyysisesti että henkisesti. Olin tehnyt sen. Se oli ohi. Itkin hiljaa helpotuksesta, kun Emilia nostettiin rinnalleni. Olin suurimmaksi osaksi vain helpottunut, en välittömästi sydämen kuvat silmissä. Siinä se vauva nyt oli, minun ihollani. Limaisena ja kinaisena, hurjan tumma ja paksu tukka päässään, nenä vähän lytyssä ja silmät kiinni. Kasvot olivat aivan täydet, vähän turvonneet, ja niin täydelliset. Siinä hän nyt oli. Meidän vauva. Tiistaina 15.10. noin kello 16.

Tämä kuva vetää yhä vain hiljaiseksi. Tuo hetki oli aivan uskomaton, täysin mahdoton kuvailla.

Ponnistusvaiheen jälkeen
Olin onneksi lukenut istukan synnyttämisestä, eikä minulle tullut yllätyksenä, että kun kaikki muka oli jo hoidettu ja olisin halunnut vain tuijottaa vauvaa ja hengittää hiljaa, piti vielä jaksaa puskea istukka ulos. Minulla ei ollut hommaan lainkaan voimia ja ponnistaminen oli suhteellisen heikkoa. Kätilöt painelivat aika ronskisti (omituisen tyhjältä tuntuvan!) vatsan päältä ja lopulta käytännössä vetivät istukan ulos. En halunnut nähdä istukkaa - en muutenkaan missään vaiheessa synnytystä katsellut kriittisten paikkojen suuntaan vaan pelkät tuntemukset siitä, mitä tapahtui, riittivät minulle.

Yllättäen en ollut revennyt lähes lainkaan, vaikka vauvalla oli ollut pieniä vaikeuksia mahtua ulos. Kätilö ja harjoittelija keskustelivat siitä, tarvittiinko tikkejä ollenkaan, ja päätyivät tekemään yhden. Tikkaaminen oli ehkä vähän epämiellyttävää, muttei sattunut lainkaan ja oli ohi hyvin nopeasti.

Kätilö näytti, miten vauvaa pitäisi ohjata tissille, ja sen jälkeen saimme olla yksin perheen kesken jonkin aikaa - ehkä tunnin, en muista enää tarkalleen ja muutenkin tämän vaiheen muistikuvat ovat aika lailla tasoa "vauva, vauva, tässä on tämä meidän vauva, kato kulta, vauva, huh, oon niin poikki". Oman aikamme jälkeen vauva putsattiin kunnolla, mitattiin ja punnittiin (2960g ja 47cm), ja minut käskettiin suihkuun. Olin sängyltä noustessa yllättävän hyvässä kunnossa - pystyin kävelemään itse suihkuun ja siellä peseytymään suht normaalisti. Vähän olo oli hutera, mutten tiedä, johtuiko se osittain myös kadonneesta vatsasta ja painopisteen muutoksesta. Vatsa tuntui niin kummalliselta - se olikin yhtäkkiä tyhjä! Kätilö sanoi, että suihkussa olisi pitänyt pissata, mutta se oli aivan mahdotonta. Pesin verta ja hikeä pois ja puin äkkiä päälleni ennen kuin jälkivuoto ehti sotkea kaiken.

Rakas.

Mitä olen ajatellut synnytyksestä sen jälkeen?
Kun sairaalassa kysyttiin seuraavana päivänä, mitkä pisteet synnytykselle antaisin, vastasin, että yhdeksän kymmenestä. Synnytys oli minulle ehdottomasti positiivinen yllätys. Etenkin supistukset olivat helpompia kestää kuin olin kuvitellut, ja epiduraali teki loppuvaiheestakin siedettävän. Jotenkin koko tapahtumaa väritti ihanan rento tunnelma - vaikka paikalla olleet voivat olla toista mieltä toimintaani ulkopuolelta seuranneena. Minulle itselleni omassa kuplassani kokemus oli kuitenkin hieno ja todella voimaannuttava - sellainen stereotypinen naiseuden ylistys ja todiste siitä, mihin kaikkeen naisen keho voi kyetä. Olin varsinkin pari ensimmäistä kuukautta synnytyksen jälkeen kropalleni niin kiitollinen ja myös niin ylpeä siitä, että olisin voinut kertoa synnytyksestäni ihan kenelle tahansa, joka vain olisi jaksanut kuunnella. Alkuvuodesta palasin jotenkin maan pinnalle ja vasta silloin aloin käsitellä sitä kipua ja jännitystä, joka synnytykseen kuitenkin oli liittynyt - näin jopa painajaisen, jonka jälkeen ajattelin, etten enää ikinä synnytä. Jotenkin minun oli siis käsiteltävä synnytys loppuun saakka myös negatiivisine puolineen, kun suoraan synnytyksen jälkeen muistelin ja mietin vain sen hienoja hetkiä ja tuntemuksia.

Nyt ajattelen, että synnytykseni meni todella hyvin ja olen siitä hurjan kiitollinen. Minulla oli tuuria, mutta koen myös, että henkinen duuni jota valmistautuessani tein oli kannattavaa. Synnytyskertomusten lukeminen, riman asettaminen matalalle ja suurten suunnitelmien tekemättä jättäminen osoittautuivat kohdallani toimivaksi keinoksi kokea synnytys positiivisesti. Tiedän, että jos minulle olisi esimerkiksi tehty episiotomia (josta siis olin yhden ponnistuksen päässä), kokemukseni olisi täysin erilainen. Nyt kaikki kävi hyvin ja jos meille joskus tulee toinen lapsi, tiedän, että pystyn suhtautumaan synnytykseen tämän kokemuksen pohjalta hyvinkin rauhallisesti. Veikkaan, että odotan synnytystä jonain päivänä jopa innoissani, sillä minua kiinnostaa nähdä, syntyykö toinen ensimmäistä reippaammin, kuten yleensä ilmeisesti käy.

Omat, vain ja ainoastaan yhteen synnytykseeni perustuvat (!) neuvoni tulevalle ensisynnyttäjälle ovat siis seuraavat:

• kuuntele itseäsi, kun valmistaudut. Kaipaatko tarkkaa, anatomista tietämystä tueksesi vai onko parempi jättää turhan informatiivinen materiaali väliin? Tee juuri kuten itsestäsi parhaalta tuntuu, mutta synnytyskertomuksiin kannattaa joka tapauksessa jonkin verran perehtyä, jotta tiedät, mitä synnytyksessä voi tapahtua.
• luota kätilöihin. Jos et esimerkiksi ole halunnut valmistautua etukäteen lainkaan, pärjäät silti varmasti - kätilöt tietävät tasan tarkkaan mitä tekevät. Kerro ja kysy synnytyksen aikana kaikki, mitä haluat ja minkä kivuiltasi pystyt. Kätilöt ovat kuulleet ja nähneet kaiken.
• hengitä supistusten aikana ulos y-kirjainta.
• kokeile jumppapalloa.
• ota epiduraali, jos edes harkitset sitä. 
• lepää ja tankkaa ennen synnytystä - eli jos supistelu alkaa rauhallisesti kuten minulla, syö, juo ja nuku tai vähintään lepää niin paljon kuin vain voit.
• tämä on vaikeaa ja voi aiheuttaa tuhahtelua, mutta: koeta nauttia synnytyksestä. Et tiedä, kuinka monta kertaa tulet sen kokemaan, ja vaikka se on hirveää, se on ainutlaatuinen tapahtuma jota muistelet vielä pitkään. 
• varaudu siihen, että ensimmäinen kakallakäynti synnytyksen jälkeen on melkein yhtä hirveää ja vaikeaa kuin se vauvan ponnistaminen ulos. Siis aivan karmivaa. 
• muutenkin eritteiden kanssa pelailu alkaa vasta synnytyksen jälkeen - vessassakäynnit kestävät pahimmillaan puoli tuntia kun verta on ja sitä tulee ja tulee ja kaikki tuntuu oudolta ja sattuu ja kävelet hitaammin kuin 100-vuotias. Itse synnytys oli yllättävän siisti tapahtuma.
• yövy sairaalassa perhehuoneessa, jos mahdollista. En olisi todellakaan halunnut olla yksin ja täysin vastuussa vauvasta heti rutistuksen jälkeen.

Tsemppiä kaikille, jotka jonain päivänä synnyttävät tai seuraavat synnytystä vierestä! Tätä kertomusta oli ihana kirjoittaa - toivottavasti myös lukeminen oli mukavaa! 

Pieni bucket list kesälle

Alkava kesä on meidän ensimmäisemme täällä Paimiossa, melkein maaseudulla. Enää ei noin vaan lähdetä yksille jokirantaan tai piipahdeta hakemaan keskustasta ihanaa italialaista jäätelöä (joka syödään tietysti myös jokirannassa), mutta kaikenlaista muuta pientä tekemistä tässä silti on lämpimille kuukausille suunniteltu. Tämä on tietysti myös meidän ensimmäinen kesämme vanhempina, ja se vähän jännittää - saako kesästä kaiken irti, kun on kiinni vauvan rutiineissa? Voiko auringosta ja lämmöstä nauttia entiseen tapaan? Toisaalta mietityttää myös se, miten aurinkolaseja inhoavan vauvan suojaaminen uv-säteilyltä onnistuu. Tai ei kai sillä ole liian kuuma näissä ja näissä vaatteissa? Haittaako, jos se juo merivettä ja syö rantahiekkaa? Entä, jos ampiainen pistää tai punkki puree?

Jos nyt kuitenkin ajatellaan, että kaikki selviävät about hengissä, näitä juttuja haluaisin kesällä tehdä:

Jatkaa juoksemista, kuten aiemminkin jo kirjoitin. Tavoite on saada juostua kesän lopussa kymppi tuntiin, mutta vielä tärkeämpi tavoite on nauttia hölkästä ja pitää into tai edes tapa yllä. Kroppani vaatii paljon lihaskuntotreeniä juoksun tueksi, sillä polvet alkavat kiukuttelun heti jos jaloista loppuu voima, joten treeniä tulee tehtyä lenkkipolkujen lisäksi myös kotona ja ulkokuntosaleilla (vai sanotaanko niitä ulkokuntosaleiksi? Ulkotreenipaikka?). Ei sillä, treenaan perus jumppaa kotona pari kertaa viikkoon muutenkin, mutta nyt on kiva, kun treenillä on jokin oikeasti konkreettinen tavoite. 

Tutustua Paimion lenkkimaastoihin vielä laajemmin kuin mitä nyt olen koirien ja rattaiden kanssa kerennyt. Lähialueet ovat tulleet jo aika tutuiksi, mutta olisi kiva lähteä vähän kauemmaksikin - oli se sitten koko porukalla juosten, koirien kanssa kävellen tai keskenäni pyöräillen. 

Kuten tuli yllä jo mainittua: pyöräillä! Vanha Tunturini kaipaa huoltoa eli aivan ensin se on vietävä tsekattavaksi, mutta sitten. Haluaisin myös hankkia Emilialle istuimen tarakalle, jotta voisin ottaa hänet mukaan reissuille. Ihanteellisinta olisi olla sellainen perässä vedettävä kärry, jonka kanssa voi myös työntäen juosta, mutta lähemmäs tonnin hinta vähän jarruttelee tätä hankintaa. Tyydymme siis etsimään Torista istuinta ja Emilialle tietysti myös kypärää.

Meneepä nyt urheilupainotteiseksi, mutta pelata tennistä tuossa vieressä, urheilupuiston kentillä. En osaa lajia lainkaan, mutta se on hauskaa ja rankkaa eli ihanaa! Saa ilmoittautua pelikaveriksi, kunhan hermot kestävät sinne tänne sinkoilevat lyönnit.

Kerätä oman pihan omenia, syödä niitä, tehdä sosetta ja viedä mehustamoon. En ole ennen asunut paikassa, jonka pihalla olisi omia hedelmäpuita, mikä tekee tästä jännittävää. Toisaalta olen jo etukäteen varautunut myös siihen, että jännittävän ja idyllisen lisäksi omenankeruu voi olla aika tuskanhikistä ja raivostuttavaa hommaa, varsinkin kun omenat alkavat putoilla ja mädäntyä maahan. No, keskitymme nyt positiiviseen ja murehdimme muuta myöhemmin!

Käydä Paimion kirjastossa, joka on ihan tuossa kilometrin päässä meiltä. Toivoisin, että saisin siirrettyä Emilialle itseltäni innostuksen kirjoittaa ja lukea - tai sanotaan näin, että toivoisin, että Emilia jonain päivänä lukisi kuin teini-ikäinen Ella. Jo ala-asteella saatoin lukea kirjan päivässä ja rakastin Espoon Tapiolan kirjastossa notkumista, kun yritin valita, mitä kirjoja kotiin raahaisi. Luen nyt jo Emilialle vähintään iltasadun päivässä ja koetan kovasti rohkaista häntä myös itse "lukemaan" kirjojaan, eli kääntelemään sivuja ja syömään kansien kulmia.

Viettää aikaa pihallamme. Koska se on omenapuineen kaikkineen niin suloisen ihana!

Juoda viiniä pihallamme. Koska viini on niin suloisen ihanaa!

Kutsua ystäviä kylään, grillata, nauraa ja jutella. Viettää sellaista idyllistä nuorten, perheellisten pariskuntien kesää. Tai ei haittaa, vaikkeivät kaikki olisikaan perheellisiä, mutta sellainen keskiluokkaisen aikuinen meininki houkuttelee juuri nyt. Viinilasit käsissä, vauva yöunilla, grilli kuumana, ilta-aurinko lämpimänä kasvoilla. Ah.

Nukkua yksi kokonainen yö. Tällä hetkellä tämä näyttää epätodennäköiseltä, sillä Emilialle eivät vaikuta sopivan äidinmaidonkorvikkeet vaan ne saavat hänet oksentamaan vatsansa tyhjäksi. Kirjoitan tästä enemmän, kunhan olemme käyneet lääkärillä ensi viikolla. Jos kuitenkaan kenenkään muun ei ole mahdollista ruokkia Emiliaa yöllä, en usko saavani katkeamattomia unia (itkevä emoji tähän), sillä yösyötöt tuskin ovat ihan pariin kuukauteen loppumassa. Aina voi toivoa ja olen kyllä varmuuden vuoksi jaksanut pumpata muutaman annoksen maitoa pakkaseen - jos meille tarjoutuisi esimerkiksi miehen kanssa tilaisuus viettää päivä kahden kesken ja Emilia pääsisi mummille ja ukille hoitoon, ruokaa on edes joksikin aikaa tallessa. Woop!

Tätä listaa voisi kyllä jatkaa loputtomiin. Toivon, että pääsemme mökkeilemään kaikille sukujen mökeille, että käymme uimarannalla, että kävisimme Zoolandiassa näyttämässä Emilialle eläimiä, että Emilia pääsisi paljuilemaan, että leikkaisimme jonain päivänä nurmikon... Loppujen lopuksi aikeena olisi tehdä hirveän normaaleja ja tavallisia juttuja, mutta eikös elämä suurimmaksi osaksi ole sitä tavallista arkea. Miksei nauttia ja haaveilla siitä!
(Katsotaan, miten helppoa on nauttia arjesta syksyllä, kun palaan töihin ja on pimeää ja märkää ja kaikki ahdistaa. En manaa etukäteen, mutta epäilen vahvasti.)

Jos nyt vielä loppuun bonuksena: tavoitteena on myös saada gradua eteenpäin. Pelkkä edellisen virkkeen kirjoittaminen aloitti hien kihoamisen niskaan. Kyllä se sieltä vielä - hain jo yliopistolta jatkoa opinto-oikeudelle, kun kerran lakisääteisesti perheellistyttyäni sitä saan, joten esteenä on enää arjessa vauvanhoidolta vapautuva aika! Antakaa aikaa sekä kirjoittaa tänne että gradutiedostoon, siivota, treenata, lenkkeillä, syödä ja levätä!

Tiivistettynä toivomme siis alkaneelta kesältä aikaa, urheilua, aurinkoa, viiniä ja yöunia. Toteutuessaan olisi ihan jees kombo, eikö?

Emilian viikon sormiruoat

Emilia, nyt 7,5kk, aloitti sormiruokailun toden teolla vappuna eli kuukausi sitten, kun muutimme tänne uuteen kotiin. Vanhassa kämpässä asuimme viimeiset kuukaudet vesivahingon keskellä ja siinä selviytyessä menin vauvan ruokailujen kanssa sieltä missä aita todella on matalin eli hän eli lähinnä tissillä ja kaupan valmiilla hedelmäsoseilla (Emiliaa ei hedelmäpainotteisuus haitannut, pieni sokerihiiri). Uudessa osoitteessa olen päässyt purkamaan patoutuneita kokkailuhalujani ja syöttämään Emilialle fiksua ruokaa.

Emilia ei edelleenkään suostu syömään muita kuin makeita soseita, vaikka mielelläni sormiruoan ohessa tankkaisin häntä (suolattomalla) suolaisemmalla soseellakin. Hedelmäsose ja puuro menevät lusikalla syötettynä, mutta muuten hän on tyytyväinen ruokailija vain silloin, kun saa itse poimia ruoat pöydältä suuhunsa, makustella niitä, sylkeä ulos, laittaa takaisin suuhun, pudottaa maahan koirille ja päristää niin, että vähäisetkin suuhun jääneet muruset lentävät pitkin pöytää. Vatsaan päätyvä osa ruoasta on vielä jokseenkin pieni - joskin riippuu tietysti tarjoiluista - mutta koko ajan hän oppii ja kehittyy! Rintamaito on kuitenkin edelleen selvästi vauvalle tärkein ravinnonlähde ja ymmärtääkseni vuoden ikään asti se on ihan hyväkin juttu, kunhan kasvua tapahtuu riittävästi.

Tässä olisi nyt pidemmittä puheitta listattuna viikon verran sormiruokaa, puuroa ja hedelmäsoseita. Raamattunani ruokailuasioissa toimii tietysti Simppeli sormiruokakeittiö, josta käyttämäni reseptit linkkaan tekstiin. Näiden ohella Emilia tosiaan syö tissiä noin 5-6 kertaa päivässä ja kaksi kertaa yöllä, eli aika usein edelleen.
(Kuvitus on tarkoituksella siloittelematonta - minusta ei ole sievien kattausten tekijäksi ja kuvaajaksi, kun ruokaansa odottaa herkästi hermostuva vauva. Tällaista se meininki meillä päivittäin on.)

Maanantai

Aamiainen

Päärynäsuikaleita

Kaurapuuroa ja mango-päärynäsosetta

Lounas

Puurorieskoja, joissa omenaraastetta

Munakasta, jossa keitettyä perunaa, keitettyä broccolinia ja vähän tomaattia

Muutama maissinaksu

Päivällinen

Keitettyä pakasteseitiä

Appelsiinilohkoja

Muutama maissinaksu

Iltapala 

Mikromuffinssi päärynällä

Mango-päärynäsosetta

Tiistai

Aamupala

Neljän viljan puuroa ja päärynäsosetta

Lounas

Kurkkuviipaleita

Kala-kanamuffinsseja, eli näitä todella sovellettuina - sisälsivät lohen sijaan seitiä ja kanan jauhelihaa

Eilistä munakasta

Päivällinen 

Samaa kuin lounas (mutta nyt ei napannut oikein mikään ruoista) 

Iltapala

Mannapuuroa ja päärynäsosetta

Keskiviikko

Aamupala

Mannapuuroa ja mangososetta

Lounas

Höyrytettyä paprikaa

Makaroneja

Kalakanamuffinssi

Päivällinen

Höyrytettyä paprikaa ja porkkanaa

Makaroneja

Maissi- ja kauranaksuja

Iltapala

Mannapuuroa ja vadelmasosetta

Torstai

Aamupala

Kaurapuuroa ja mangososetta

Lounas

Kanapötköjä sovellettuna - raasteena omenan ja porkkanan sijaan päärynää ja paprikaa. Toimi! 

Makaroneja

Höyrytettyä porkkanaa 

Päivällinen

Kanapötköjä

Makaronia

Maissinaksuja

Höyrytettyä paprikaa

Iltapala

Kaurapuuroa ja mangososetta

Perjantai

Aamupala

Kaurapuuroa ja päärynäsosetta

Lounas

Linssipihvejä

Kanapötkö

Kurkkua

Päivällinen

Sama kuin lounas plus tomaattilohkoja

Iltapala

Kaurapuuroa ja vadelmasosetta

Banaania sormin

Lauantai

Aamupala

Kaurapuuroa ja päärynäsosetta

Lounas

Linssipihvejä

Tomaattilohkoja

Päivällinen

Keitettyä parsakaalia

Munakasta

Iltapala

Kaurapuuroa ja mangososetta

Sunnuntai

Aamupala

Kaurapuuroa ja mangososetta

Lounas

Kurkkua ja tomaattia (mökillä oli vähän heikosti helposti muuta saatavilla)

Päivällinen

Omenaraastetta - kyllä, edelleen mökillä :D

Iltapala

Päärynäsosetta

Tarjotut ruoat voisivat varmasti olla jollain tavalla parempia - vaihtelevampia, ravitsevampia, proteiinipitoisempia, you name it. Tässä kuitenkin opettelevat sekä äiti että vauva ja koko ajan on helpompaa tarjota Emilialle sellaisia ruokia, joita itsekin teemme, kunhan suolan sun muut ei-suositellut ainesosat jättää pois. En siis todellakaan ole mikään asiantuntija, mutta koska itse olen tykännyt lueskella muiden sormiruokameininkejä, halusin jakaa myös meidän. Tämä oli myös mielenkiintoinen koonti itselleni ja osoitti esimerkiksi sen, että voisin tarjota Emilialle enemmän erilaisia hedelmiä. 

Sellaista. Ihanaa kesän ensimmäistä päivää kaikille!