Näihin kuukausiin on mahtunut parempia ja huonompia uniaikoja. Alku oli tietysti yhtä sekoilua, kun vauva nukkui milloin sattui. Jossain vaiheessa iltanukutuksiin taas saattoi mennä kolme tuntia. Välillä vauva on ollut sitä mieltä, että aamu alkaa kello 4:30. Minulla on ollut aina kova luotto siihen, että koko ajan ollaan menossa parempaan päin - että yösyötöt vähenevät, että tutinnostelut jäävät pois, että aamuun herääminen saadaan venytettyä seiskaan - mutta nyt ensimmäistä kertaa olo on vähän toivoton.
Pidän itseäni suhteellisen positiivisena tyyppinä ja olen löytänyt myös Emilian nukkumisesta aina ne asiat, joista on voinut iloita. Silloin kun hän keskellä vaikeimpia nukutusaikoja yllättäen sammuikin vartissa, ajattelin, että "no niin kaikki tässä yössä tästä eteenpäin on plussaa! Vaikka valvottaisiin koko yö, tämä oli jo riittävä saavutus!" Olen pitänyt unipäiväkirjaa ja riemuinnut siitä, kun päiväunet ovat vakiintuneet ja osuneet suositeltuihin aikatauluihin. Olen kertonut Emilialle aamuisin, mitkä asiat yöllä sujuivat hienosti, ja kehunut miehelle, miten näppärästi sain vauvan jatkamaan yöllä unia. Olen mennyt iltaisin nukkumaan toiveikkaana ja ajatellut, että ehkä tämä yö on se yö, kun jotain edistystä tapahtuu.
Pidän edelleen tärkeänä sitä, että asioista vaikka etsimällä etsitään ja kaivamalla kaivetaan onnistumiset esiin sen sijaan, että vellottaisiin niissä jutuissa, jotka eivät menneet aivan suunnitellusti. Nyt minusta vain alkaa tuntua siltä, että yöunien suhteen motivaationi tähän kaivamiseen on niin matalalla, ettei matalammalle enää pääse. Olen sen verran väsynyt, etten enää vain jaksa innostua niistä hyvistä puolista, joista olisin vielä puoli vuotta sitten riemuinnut. Olen toivonut ja yrittänyt, mutta enää edistystä ei tunnu tapahtuvan.
Meidän uniongelmamme nyt kahdeksan ja puolen kuukauden ikäisen Emilian kanssa on se, että hän syö öisin edelleen vähintään kaksi kertaa. Näiden lisäksi hän herättää minut muutamaan otteeseen niin, että joudun tutilla, silittelyllä tai sylillä nukuttamaan hänet uneen ilman tissiä. Tiedän, että tämän verran heräilee moni muu vanhempikin vauva, eikä tilanne sinänsä ole hälyttävä, harvinainen tai erityisen rankka. Tieto tilanteen "normaaliudesta" ei kuitenkaan poista minun kokemustani väsymyksestä.
Toim. huom.: Samoin se, että minä olen väsynyt, ei tarkoita sitä, ettei hyvin nukkuvan vauvan vanhempi voisi olla väsynyt. Minun vauvavuodesta johtuva väsymykseni ei myöskään vähättele niitä väsymyksen tunteita, jotka jollain johtuvat rankasta työstä, unettomuudesta tai riehakkaasta koiranpennusta. Jos jotain olen oppinut, on se, että toisen väsymys kuuluu ottaa tosissaan ja kyseenalaistamatta sen syytä.
Koen tietäväni vauvan unesta suhteellisen paljon (kiitos sleepy), mutta kaikesta osaamisestani huolimatta olemme nyt jotenkin jämähtäneet tähän nykytilanteeseen. Oikeastaan olemme palanneet nykytilanteeseen paremmasta, sillä hetken näytti jo siltä, että Emilia oppi syömään vain kerran yössä. Nyt hän syö pahimmillaan kolme kertaa ja sen lisäksi herättää väleissä kitinällä tai itkulla. Veikkaan, että hänellä on nyt jonkinlainen eroahdistusvaihe menossa, eli tilanne saattaa helpottaa "itsestään", kunhan vain pidän kiinni tutuista rutiineista. Toisaalta haluaisin vain tehdä jotain radikaalia, jotta saisin taas kiinni siitä "ehkä tämä on se yö" -toivosta, joka nyt on kadonnut. Jospa vain lopettaisin yösyötöt tähän ja kärsisin seuraukset (unettomia öitä, rankkoja päiviä). Silloin olisi edes toivo siitä, että tästä saattaa seurata muutos parempaan.
Kirjoitin eilen aiheesta Instagramiin näin:
Anyway: Olen todella ylpeä siitä, miten hyvin olen hanskannut väsymyksen ja ylipäätään siitä, millainen äiti olen ollut silmät ristissäkin. Jälkikäteen voin miettiä tätä aikaa ja todeta, että ei hitto, hyvä Ella! En olisi ikinä uskonut, että pystyisin tällaiseen. Jos joku olisi pari vuotta sitten kertonut, että kestän näin hyvin näin vähäiset unet, olisin nauranut ja pudistanut päätäni. Minä, joka koin nukkuneeni huonosti, jos tunteja kertyi alle kahdeksan? Nope, never!
Tavallaan siis yritän sanoa, että tämä on välillä aivan helvetin rankkaa, mutta että jos minä pystyn tähän, niin pystyy jokainen muukin. Tarkoituksenani ei ole pelotella ketään luopumaan vauvanteosta, vaan kirjoittaa avoimesti niistä tunteista, joita vauvavuosi herättää. Koen, että puhun äitiydestä lähtökohtaisesti positiivisesti ja toivon, että se on välittynyt myös täällä, mutta tuntuisi valehtelulta jättää kokonaan negatiiviset jutut mainitsematta. Se, että vauva on vienyt minulta täydet yöunet ja että koen sen negatiivisena asiana ei millään tavalla muuta sitä, että Emilia on parasta, mitä minulle on tapahtunut.
Väsymys rakkaan vauvan kanssa on vähän kuin täydellinen ravintolaillallinen, jota häiritsee ainoastaan se, että musiikki on hieman liian kovalla. Jälkikäteen muistellaan, että ruoka oli kyllä aivan ihanaa, palvelu erinomaista ja viini sopivan humalluttavaa, mutta harmi, kun välillä musiikin volyymi häiritsi. Toisaalta liian kova väsymys tarkoittaa musiikkia, joka alkaa jo sattua korviin; kokemus menee pilalle ja pahimmillaan ravintolaa on vaihdettava. (En sitten kyllä tiedä, että mikä metafora ravintolan vaihtaminen on, mutta kuitenkin.)
Ja vaikka nämä uniasiat ovat todella iso ja hallitseva osa vauvavuotta, koetan olla kertomatta itselleni jatkuvaa tarinaa väsymyksestä. Ihminen jäsentää todellisuuttaan ja minuuttaan kertomuksin, ja tiedän, että jos kuvailen elämäni jatkuvasti väsymyksen kautta, siitä tulee vahvasti minua määrittävä asia. Koetan ennemmin keskittyä muihin asioihin (krhm kuten tästä postauksesta on pääteltävissä) ja pärjätä katkonaisten unien kanssa. Jos tuon väsymystä jatkuvasti esiin ja tarkastelen asioita sen lävitse, tulen muistamaan tämän vuoden vaikeampana aikana kuin mitä tämä oikeastaan olikaan. Mieluummin muistan Emilian hymyt, aurinkoiset aamut, koko perheen yhteiset juoksulenkit ja sotkuiset sormiruokailut. Kyllä, väsymys on todellista ja haluan voida sanoa sen ääneen, mutten määritellä elämää vain sen kautta.
Näihin fiiliksiin. Pirteää ja levontäyteistä tiistaita kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti