Mitä mielen päällä?

Pari juttua! Tulevat tässä, ihan vain näin satunnaisesti listattuna:

1. Minua jännitti aivan hirveästi tehdä tästä blogista julkinen ja myös luoda tätä varten Instagram-tili. Olen jo pari vuotta miettinyt, että haluaisin ja että ehkä joskus ja no sitten kun on enemmän sanottavaa, mutta tajusin muutama viikko sitten, että jos en tartu toimeen niin "ehkä joskus" onkin pian "ei ikinä". Satuin myös eilen lukemaan Sarandan postauksen siitä, miten vaikeaa omia juttuja voi olla toteuttaa epäonnistumisen ja häpeän pelossa. Postaus kolahti pahemman (vai paremman?) kerran ja oli viimeinen pusku päätökselle kokeilla. Eihän tässä mitään sen kummempaa tapahdu - kunhan vain kirjoittelen ja jaan ajatuksia nyt julkisesti, en vain tutuille - mutta olen kasannut itselleni kovia paineita ja vertaan herkästi sisältöäni ammattituottajien sisältöihin. Älytöntä, kun sen nyt ääneen sanoo! Eivät toiset turhaan tätä työkseen tee, vaan siksi, että ovat niin hyviä ja kokeneita. Minä vasta harjoittelen.

2. Emilian öinen, lempeä unikoulu alkaa parin viikon jälkeen tuottaa tulosta! Aiemmin hän heräili öisin vähintään kolmen tunnin välein ja vaati tissin, mutta Sleepyn ohjeiden mukaisesti aloin pidentää välejä neljään tuntiin. Jos vauva herää ennen tuota neljän tunnin rajapyykkiä, rauhoittelen häntä maksimissaan puoli tuntia takaisin uneen ja jos hän ei siihen mennessä nukahda, syötän. Tähän mennessä en ole tainnut kertaakaan joutua syöttämään vaan Emilia on aina edes jonkin aikaa jatkanut unia ilman tissiä! Nyt ollaan menty useampi yö niin, että syöttöjen välissä on ollut jopa kuusi tuntia (jos käyttäisin emojeita tekstissä, tähän tulisi itkevät kasvot ja monta sydäntä). Toki nostelen tuttia useamman kerran yössä ja syöttöjäkin on edelleen kaksi, mutta tilanne on kuitenkin parantunut yllättävän nopeasti.
Samalla aamuherätykset ovat siirtyneet mukavasti kuudesta lähemmäs puoli seiskaa - kunnes tänään vauva tarvitsi kolmesta alkaen tutin suuhun parinkymmenen minuutin välein, söi viideltä, ängersi sängyssä unta hakien kymmentä vaille kuuteen ja päätti sitten, että päivä alkaa nyt. Mutta ehkä tämä oli nyt sellainen kuuluisa takapakki ja pian taas lähestytään sitä kaukaista kello seitsemää!

3. Ostin uusimman Trendin viikonloppuna mutta en osaa ryhtyä lukemaan sitä. Säästän sitä täydelliseen hemmotteluhetkeen: vauva nukkuu ja joku muu on vastuussa hänestä jos herää, minulla on hyvää ruokaa ja kahvia ja jälkiruokaa, koirat ovat tyytyväisinä keskenään pihalla, koti on siisti ja hiljainen... En tiedä, kannattaisiko joustaa jossain kriteerissä vai hyväksyä se, että voi mennä jonkin aikaa, ennen kuin täydellinen hetki osuu kohdalle.

4. Meidän pihan omenapuut kukkivat pian! Puita on ihan liikaa ja osa niistä lähtee kunhan vaan saadaan aikaiseksi ryhtyä hommiin, mutta ainakin ihasteltavaa riittää. Kuulin kyllä varoittelua ötököiden määrästä, kun kukat puhkeavat. No, sille ei mitään voi, joten keskitymme visuaaliseen. 

5. Olemme lämmitelleet vanhaa juoksuharrastusta koko perheen voimin ja se on ihanaa. En ollut itse juossut sitten raskaaksi tulemisen ennen viime viikkoa, mutta nyt plakkarissa onkin jo kolme lyhyttä (alle 3km) ja yksi pitkä (6,2km) lenkki. En olisi uskonut paikkojen kestävän tällaista rasitusta niin pitkän tauon jälkeen, mutta pohkeetkaan eivät ole erityisemmin jumissa. Hurraa ja nyt vaan lisää kilometrejä alle! Kesän tavoite on juosta kymppi tuntiin eli käytännössä vain ylläpitää hyvin alkanutta harrastusta. Minulla on onneksi ihan jees aerobinen kunto pohjalla, kun olen kävellyt niin helvetillisen paljon rattaiden ja koirien kanssa ja pitkälti mäkisessä ja hiekkaisessa maastossa. Nyt vaan siis kropalle juoksua tukevaa jumppaa ja menoksi!

Teppo on ollut lenkkeilijöistä vastahakoisin - johtunee kuumenevista keleistä ja tuosta turkista, joka vedetään pian onneksi alas.

6. Tämä vielä lyhyesti: Onnea ovat ystävät! Sekä sellaiset, jotka elävät tätä samaa elämänvaihetta että ne, jotka muuten osaavat olla tukena joko viemällä ajatukset välillä muualle tai kyselemällä ja kuuntelemalla. Tarvitsen teitä kaikkia ja olette kaikki tärkeitä. Kiitos ja pus!

"Nuku silloin kun vauva nukkuu!“

Voisin veikata, että itseni lisäksi muutama muukin äidiksi tullut on kuullut otsikon oivan ohjeen. "No mutta nukkuisit päivisin kun vauvakin nukkuu", "Mene illalla vauvan kanssa samaan aikaan nukkumaan" sun muut variaatiot ovat tulleet tässä seitsemän kuukauden aikana hyvin tutuiksi. Oma suhtautumiseni neuvoon on vaihdellut: ensin ärsytti ja pidin ajatusta surkeana, sitten ymmärsin, että tässähän on pointtinsa, ja nyt olen oppinut tyynesti nyökyttelemään ja kiittämään tästä ja muistakin omaperäisistä ohjeistuksista.

Alkuun, ehkä noin ensimmäiset neljä kuukautta, käytin vauvan unet hyödyksi siivoamalla, opiskelemalla, treenaamalla ja venyttelemällä. Vauva nukkui pitkät unet vaunuissa kun minä työnsin niitä pitkin poikin Turun Haritunrannan mäkisiä maastoja hiki pipon alta valuen. Pesin pyykkiä, ripustin pyykkiä ja viikkasin pyykkiä. Ajattelin about näin:

Kuva täältä. 

Olen edelleen sitä mieltä, että "Nuku kun vauva nukkuu" -ohjeistajat sivuuttavat usein sen, miten paljon muuta kuin konkreettista vauvanhoitoa vauvanhoitoon oikeastaan liittyy. Pyykki on pestävä, jotta vauvalla on puhtaat vaatteet seuraavana päivänä, ruokaa on tehtävä, jotta äiti saa syödäkseen eikä pyörry kesken imetyksen ja koirat on lenkitettävä, jotta ne eivät pissaa matolle, jolla vauva makoilee, tai tule tekemisenpuutteesta hulluksi ja ryntäile tylsyyttään sisällä vauvan yli. Nämä ovat asioita, joita hereilläolevan vauvan kanssa eli yhdellä kädellä on todennäköisesti hankalaa tehdä, joten ne kannattaa hoitaa niinä hetkinä, kun bebe ottaa lepiä. 

Myös "äidin oma aika" eli minun tapauksessani esimerkiksi treenaaminen, kirjoittaminen ja venyttely ajoittuvat vaivattomimmin vauvavapaisiin hetkiin. Olen toki tehnyt pientä jumppaa leikkimaton reunalla vauvaa samalla viihdyttäen, mutta kunnon flowmaista liikkeeseen syventymistä ei Vaarilla on saarta laulaessa oikein synny. Toki kaikki liike on hyväksi ja kotiin päin ja sillä ajatuksella olenkin saanut hyödynnettyä myös Emilian leikkihetkiä oman kropan huoltamiseen. Silti jumppaan mieluiten sellaisina hetkinä, kun tiedän ehtiväni vetää läpi edes vartin katkeamattoman treenin. (Toim. Huom. Joskaan koskaan ei kannata luottaa siihen, että no niin nyt se nukkuu ja voin tehdä rauhassa asian X - silloin roska-auto aivan varmasti saapuu ikkunan alle piipittämään ja ryskäämään juuri silloin kun olet päässyt vauhtiin. Luota aina siihen, että nämä kyseiset unet epäonnistuvat, jolloin ne saattavatkin yllättää positiivisesti! Positiivinen ajattelu kunniaan vai miten se meni.) 

Sitten kun huonot yöt alkoivat painaa ihan tosissaan ja aloin olla aivan kuitti, jossain siellä neljän kuukauden hollilla, totesin, että minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin luopua päiväunien mahdollistamasta siivous- ja omasta ajasta. Minun yksinkertaisesti oli nukuttava tai edes levättävä, jos halusin pysyä järjissäni. Hölläsin kotitöiden ja liikkumisen suhteen ja jäin itsekin sänkyyn makaamaan, kun Emilia oli nukahtanut viereen pinnikseen. Viestittelin kavereiden kanssa, sometin tai nukuin. En ole koskaan ollut mikään päiväunien ystävä, koska niiltä herätessä olo on kuin sunnuntaiaamuna lafon jäljiltä (turkulaiset tietää) - päässä pyörii ja painaa ja kello näyttää ihan kummia. Olin kuitenkin niin totaalisen rätti, että en enää voinut jatkaa yhtä aktiivista meininkiä kuin ensimmäiset kuukaudet - en vain fyysisesti pystynyt siihen. Tai olisin ehkä pystynyt, koska kaiken kyllä jaksaa kun vaan on pakko, mutta olisin vetänyt itseni aivan liian äärirajoille. 

Aloin siis ymmärtää ohjeen pointin: Silloin kun tilanne vaatii, lakkaa välittämästä kaikesta muusta kuin vauvasta ja omasta jaksamisesta. Unohda tiskit ja pyykit ja yksinkertaisesti nuku kun vauva nukkuu, tai lepää edes. Minä tein näin muutaman viikon ajan, ja se oli fiksu veto. Pidemmän päälle en kuitenkaan pystyisi noudattamaan neuvoa, sillä siivoamaton kämppä ja liikuntaa kaipaava keho aiheuttavat sen verran stressiä, että tilanne olisi plus miinus nolla; keho ehkä lepäisi päiväunien aikana, mutta mieltä ahdistaisi. Ohje toimii minun kohdallani siis kuuriluontoisesti ja on muistutus siitä, että saan levätä. 

Nyt, kun pahin uupumus tuntuu olevan selätetty, pidän neuvoa neuvona muiden joukossa (ja neuvojahan tuoreille äidille riittää!). Toimii toisille, toisille ei. Tässä vaiheessa olen erilaisten ohjeistusten sisällön sijaan alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, millä tavalla apu esitetään - ja tässä asiassa usein mennään vähän metsään. Kumpi esimerkiksi seuraavista pareista kuulostaisi ystävällisemmältä, lohduttavammalta ja aidosti avuliaammalta:

Nuku kun vauva nukkuu. 

Oletko kokeillut sitä, että nukkuisit, kun vauvakin nukkuu? Luuletko, että se voisi auttaa? 

Älä välitä sotkusta! Ei kodin tarvitse kiiltää vauvavuonna. 

Uskon, että sotkuinen koti ahdistaa ja silloin on vaikea nukkua. Entä jos päättäisit etukäteen päivän, jona siivoat, ja muina ottaisit rauhallisemmin? 

Ei tuon ikäinen tarvitse enää maitoa yöllä. Lopettaisit yösyötöt niin et olisi niin väsynyt. 

Oletko harkinnut yösyötöistä luopumista? Luuletko, että sinulla olisi nyt voimia pitää vauvalle unikoulua? 

Kuva täältä

Nyt siis tarkastelen koko keissiä enemmänkin siitä näkökulmasta, että kaikenlaiset ohjeet, neuvot ja vinkit esitetään hyvin usein käskymuotoisina ja yksinkertaistettuina, kaikille sopivina totuuksina. Arvostan todellakin kaikkien minulle tarjoamaa apua ja ehdotuksia, mutta käskymuoto saa nykyisin vain käämit palamaan. Kun itse on väsynyt ja kaipaisi tukea, ei silloin tee mitään seuraavankaltaisilla kommenteilla (oli ne kuinka hyvin tarkoitusperin vain esitetty):

Laita vauva myöhemmin nukkumaan niin se herääkin myöhemmin! 

Se kohina on turhaa, vauva vaan jää siihen koukkuun. Kannattaa jättää se pois. 

Älä reagoi vauvan itkuun niin nopeasti! 

Syötä sitä päivällä enemmän niin se ei syö yöllä! 

Ohjeeni ja toiveeni kaikille väsyneiden äitien kanssa toimiville siis on: kysy, kuuntele ja jos sinulla on antaa vinkkejä, esitä ne ehdotuksina ja pohdi yhdessä äidin kanssa, voisiko ehdottamasi toimintatapa sopia juuri tälle äidille. Minä ainakin aidon oikeasti arvostan sitä, että joku juttelee unijutuista kanssani ja miettii, miten saisin itse paremmin nukuttua. Sitä en arvosta, että minulle kerrotaan, millä tavalla toimimalla nukkuisin paremmin. See the difference? 

Vuosia sitten kun olin vielä silmäpussiton ja koin nukkuneeni huonosti, jos sain alle 7h katkeamatonta unta. 

Kun en meinaa enää nähdä alaluomien takaa ja olen nukkunut hyvin, jos yössä on ollut yli 2h unipätkä.

Ja nyt, vauvan ollessa seitsemän kuukauden ikäinen, käytän hänen päiväunensa yleensä syömiseen, siivoiluun tai kirjoittamiseen, ja silloin tällöin aamun lyhyiden päiväunien ajaksi jään sängylle loikoilemaan. Öisin nukun, kun vauva nukkuu. 

Fiiliksiä uudesta kodista ja kaupungista

Olemme asuneet Paimiossa pian kolme viikkoa. Vaikka toisaalta koti tuntuu jo kodilta, on kuin muutto olisi silti yhä kesken ja kaikki vähän väliaikaista. Vaipanvaihtopaikka ei ole vakiintunut (Lastenhuone? Olohuoneen matto?), aita pihan ympäriltä puuttuu, ilmalämpöpumput kiukuttelevat kokemattomien käyttäjien käsissä... Tavallaan nautin siitä, että kaikki on vielä vähän uutta ja jännittävää, ja tavallaan toivoisin, että rutiineista tulisi vieläkin rutiininomaisempia ja olisimme jo maadoittuneita ja juurtuneita näiden seinien sisään.

Huonekaluhankinnat on nyt tehty vähäksi aikaa. Muuton yhteydessä vaihtoon menivät sohva, sohvapöytä, sänky sekä ruokapöytä tuoleineen, ja näiden lisäksi tänne on hankittu välttämätön vaatekaappi ja "välttämätön" grilli. Sohvan yläpuolella roikkuu Emilian nimiäislahjaksi saama, ystävän (Puro) maalaama taulu, jonka värimaailman mukaan olemme hankkineet joitain pieniä sisustusjuttuja; vaaleanpunaista, keltaista, harmaata ja valkoista löytyy nyt sohvan viltistä, kynnysmatosta, kellosta (joka ei käy?! Miksei, vaikka patteri on uusi ja tikitys kuuluu?), ruusuista sekä kahvinkeittimestä, joka on ihanan vaaleanpunainen. En ole mikään sisustaja eivätkä nämä visuaaliset valinnat ole minun tekemiäni, mutten valita! Ihan hauskaa, että kun vähän siivoaa, jotkut nurkkaukset kotona näyttävät kuin sisustuslehdestä leikatuilta.

Otin tämän kuvan alunperin ajatuksella laittaa Instagramiin Instagram vs. reality -tyyppinen vertailu. Tämä ei ole se Instagram-versio.

Koirat ovat viihtyneet vissiin ihan hyvin uusissa maisemissa, mutta voi että kun vielä saadaan kaupungilta lupa aidan pystyttämiseen ja nuo saavat viettää aikaa pihalla ihan rauhassa keskenään! Paimenkoirina toki varmasti lähinnä notkuvat terassilla ja kyyläävät sisään "Äitiii tehdään jotain" -tyyliin, mutta silti. Voivat mutustaa ydinluita sammaleella ja käydä kiusaamassa ohikulkevia koiria verkkoaidan läpi. 

Kun tila sisällä on lisääntynyt aiemmista 56 neliöstä 140 neliöön, olen huomannut sen, että koirat ovat ihanalla tavalla vain koiria. Täällä ne elelevät jossain ja tulevat paikalle, kun jotain tapahtuu. Tiiviimmin asuttaessa koirat tuntuivat paljon suuremmilta ja olivat jatkuvasti mukana kaikessa, mitä teimme. Nyt elämä pyörii jotenkin vähemmän koirien ympärillä - ne hoidetaan samalla tavalla kuin ennen, saavat rapsutuksia ja aktivointia, mutta ovat sopivasti ihmisistä erillisiä. Kaikilla on enemmän tilaa sekä fyysisesti että henkisesti. Tykkään! 

(Toim. huom: Aktiivisimpina koiraharrastusvuosinani elämä ihan todella pyöri koirien ympärillä: treeni, treenistä palautuminen, ruokinta, lenkkeily, koirien kuvaaminen, treenaaminen ja treenaaminen ja treenaaminen ja treenien analysoiminen, kisaaminen... Nykymeininki tuntuu paljon terveemmältä, vaikka nuo hard core -vuodet olivatkin ihania ja vaikka kaipaan kyllä aktiivisempaa treenaamista kuin mihin nyt resurssit riittävät. En vain enää sellaista, että agility pyörittää aikatauluja, suunnitelmia ja rahankäyttöä. Kirjoitan tästä enemmän myöhemmin!)

Vauva on oma iloinen itsensä - ryömii ja leikkii menemään. Minä olen perusväsynyt mutta onnellinen. Stressi on huomattavasti vähentynyt aiemmasta sen jälkeen kun sovimme tutun asianajajan kanssa, että hän hoitaa tontin lohkomiseen liittyvät toimenpiteet tästä eteenpäin - eli hän reklamoi nyt myyjää ja/tai välittäjää asiasta ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu. (Meille tosiaan selvisi noin viikko muuton jälkeen, että kaupunki on haltuunottamassa tontista osan pois, emmekä olleet kuulleet asiasta ennen kauppoja.)

Kaupungin kaavoittaja, Virpi Lindvall, kävi viime viikolla tontilla katsomassa kanssamme, mihin tarkalleen ottaen aidan saamme koiria varten laittaa. Hän oli aivan ihana tyyppi ja pystyi tekemään muutaman poikkeuksen, joiden ansiosta saamme pihasta niin suuren kuin vain nyt näiden lohkomisasioiden kanssa on mahdollista. Tästä kohtaamisesta jäi lämmin ja hyvä fiilis, joten jos eksyit tälle sivulle googlattuasi Virpi Lindvallia, niin positiiviset suositukset hänelle! Paimion kaupungin muut asiakaspalvelijat ovat luurin päässä olleet hieman tympeitä, mutta Virpi on huomattavasti kohottanut ensivaikutelmaamme kaupungin meiningistä. 

Nihkeitä asiakaspalvelijoita ja lohkomisyllätyksiä lukuunottamatta Paimio on todella tarjoillut meille juuri sitä, mitä lähdimme täältä hakemaan: rauhaa, hiljaisuutta, omissa oloissa elelyä, luontoa, ihania lenkkireittejä. Ei lainkaan valittamista! Rauhallisesta sijainnista huolimatta lähikaupallekin kävelee kymmenessä minuutissa ja isommalle kaupalle 18 minuutissa. Menomatka on mukavasti alamäkeä mutta paluumatkan joutuu kyllä tosissaan puskemaan täyteen sullottuja rattaita loppumatonta ylämäkeä kotiin. No, tuleepahan hyötyliikuttua ihan hikipäissään.

Parasta Paimiota tähän mennessä on edustanut myös parivaljakko, joka kulki eräänä päivänä kotitietämme pitkin: nainen käveli edellä, fleksi kädessään, ja hänen perässään lyllersi möhömahainen, harmaa porsas. Siis ihan oikea sika valjaat yllään. Jotenkin sinä päivänä tajusin, mitä tässä onkaan oikeasti tullut tehtyä, kun lähdettiin kaupungista tänne "kaupunkiin".

Kaiken kaikkiaan: täällä on ihanaa! 

Vauva seitsemän kuukautta

Seitsenkuisena rakas vauva:

Ryömii kovaa vauhtia eteenpäin. Valikoi kuitenkin vielä tarkasti sen, mikä asia on kohti ryömimisen arvoinen - turhaan on turha vaellella.

Istuu tuetta ehkä noin kymmenen sekuntia. Sitten kellahtaa kyljelleen tai naamalleen. Kylvyssä istuu tomerasti ja roiskuttaa vettä riemuissaan.

Toistaa päivittäin sanaa, joka kuulostaa aivan hauvalta. Auba. Haua. Auwa. Sanoi eilen myös aivan selvästi, että why. Päristelee menemään niin kovaa pärskien ja pinnistäen, että on hengästynyt ja kasvoiltaan aivan punainen pidemmän session jälkeen.

Nukkuu kolmet päiväunet - aamuisin noin 45 minuuttia (pinnasängyssä), päivällä noin kaksi tuntia (rattaissa) ja iltapäivällä 30-60 minuuttia (rattaissa).

Lähinnä sormiruokailee - vain aamu- ja iltapuurot sekä satunnaiset hedelmäsoseet olen enää syöttänyt lusikalla. Ruoasta suurin osa päätyy ruokalapun kaukaloon, tuoliin tai lattialle, mutta olemme harrastaneet tällaista ruokailua vasta muutaman viikon, eli kunhan maistelee ja kehittyy niin olen iloinen ja tyytyväinen. Suurimpia hittejä ovat olleet kuorettomat tomaattilohkot, puurorieskat, mikromunakkaat ja höyrytetty kukkakaali. Ja isoimpana maissinaksut. Näiden lisäksi Emilia on maistellut sormin ainakin porkkanaa, perunaa, parsakaalia, omenaa, avokadoa, kurkkua, päärynää, banaania, jauhelihaa (pihveinä), kanaa (Marjut Ollilan kanapötköinä), lohta, pastaa ja kesäkurpitsaa. Kahteen viikkoon tämä on mielestäni riittävästi, mutta yritän jatkuvasti laajentaa kirjoa.

Pitää erityisesti Teppo-koirasta. 

Oppi muutama päivä sitten vaatimaan huomiota. Jos iskä katselee muualle, Emilia sanoo vää tai ä! tai gägä, jolloin iskä huomaa Emilian, ja kaikki nauravat. Sama toistuu lukuisia kertoja putkeen. Huippu leikki.

Toinen uusi leikki on se, että Emilia ryömii edestakaisin kodinhoitohuoneen oviaukossa roikkuvan verhon läpi. Verho on tumma ja paksu ja sen helmoissa Emilia pyörii, eksyy, kurkkii ja nauraa. Ihana, ihana vauva.

Osaa nukahtaa itse pinnasänkyyn yöunille ja aamu-unille. Ainoastaan jos tutti on pudonnut, on se vielä nostettava hänelle suuhun. Tarkoituksena on nyt treenata tutin etsimistä ja suuhun laittamista hereillä, jotta pikku hiljaa sama onnistuisi kesken nukahtamisen ja unenkin, eikä äidin tarvitsisi olla aina apuna.

Nukkuu mieluiten mahallaan. Minua aina vähän huolettaa jättää vauva vatsallaan yksin makuuhuoneeseen, mutta hän valitsee asentonsa jo itse joten ei voi kuin luottaa.

Suukottaa yhä kovasti: haukkaa kasvoista ja kuolaa suoraan suuhun. Hän on niin ihana. Minua Emilia myös "halaa" - kiipeää sylissä olkapäätä kohti, pitää kovaa kiinni, painaa kasvonsa minua vasten.

On nyt muutaman kerran päässyt ulkoilemaan vaunuissa niin, että istuu isojen vauvojen istuimessa ja näkee ympärilleen. Unet hän nukkuu yhä vaunukopassa, mutta ei ole enää monesta sentistä kiinni, ettei enää mahdu koppaan. Iso tyttö!

Käyttää lähinnä koon 68 vaatteita, jotkut ovat jo 74.

On paljon kiinnostuneempi koirien leluista (pehmolelut, luut, pallot) kuin omistaan. Konttaa kaikkein innokkaimmin pallojen perässä.

On niin uskomattoman ihana! Hassu, ja toisinaan tietysti raskas kuten vauvat ovat, mutta valtavan hauska tyyppi ❤️

Kotona huomattua

Muutimme tähän omaan, rakkaaseen, suloiseen kotiimme viikko sitten torstaina. Nyt on lauantaiaamu, vauva on päiväunilla ja minä lueskelen blogeja kahvikupin kanssa ruokapöydän ääressä. Pöydällä on Emilian kummisedältä saatuja pinkkejä ruusuja, vesikannu ja muutama kirja. Katson olohuonetta, jonka lattia on levitelty täyteen koirien ja vauvan leluja ja jonka seinillä on kaksi kaunista taulua. Ulkona paistaa viikonloppuinen aurinko ja pihan linnut viuhahtelevat ikkunoiden ohi rakennuspuuhissaan.

Tähän mennessä kotimme on paljastanut itsestään meille seuraavaa:

- Terassimme on suuri ja kuuma. Jo näin toukokuun alussa aurinko paahtaa siihen parhaimmillaan niin, että pelkällä topilla pärjää.

- Kylppäri ja sauna tuoksuvat ihanan saunaiselta. Koko kämpässä on muutenkin rauhoittavan raikas ilma - täällä voi hengittää!

- Pihan kaksi linnunpönttöä ovat varattuja. Yhtenä päivänä toisen edustalla sinitiaispariskunta paritteli noin kolme sekuntia, ja eilen omenapuussa oli kova draama meneillään, kun toisen pöntön lintu tuli kurkkimaan tiaisten kämpän ovelle. Sinitiaiset katselivat kauhuissaan vierestä, mutta onneksi tunkeilija lopulta lähti pois.

- Sisällä on käytettävä itkuhälyttimiä, kun vauva nukkuu makuuhuoneessa ja me hengailemme olohuoneessa. Niin pitkä matka asunnon päästä päähän on. (Edit: ilmankin kyllä pärjää, sillä eilen illalla itkuhälyttimet kuolivat ja nytkin vauva koisii ilman. Täytyy vain itse olla korvat höröllä.)

- Paimio on pieni ja hiljainen! Niin ihana! Tiedän, että jonain päivänä tämä Turkua syrjemmässä asuminen ahdistaa ja harmittaa, mutta se päivä ei tule pian. Vietämme nyt kuherrusaikaamme. Saan kävellä koirien kanssa päivisin ja iltaisin aivan rauhassa ja jopa tervehtiä vastaantulijoita. Kuvittelimme myös muuttavamme jokseenkin vilkkaan tien varteen, mutta onkin osoittautunut, että kyseessä on _Paimion mittakaavassa_ vilkas tie - autoja tai traktoreita menee ohi silloin tällöin. 

- Jääkaappi ja pakastin ovat hupsun pieniä - kuin opiskelijayksiöstä. Varsinkin pakastimen kanssa tulen varmasti vielä repimään hiuksiani, sillä teen mielelläni kerralla paljon ruokaa ja laitan ne kylmään odottamaan päivää, jona en jaksa/ehdi tehdä ruokaa. Nyt yksi laatikko on täynnä, kun siellä on kaksi Aino-jäätelöä (ja niitä siellä tulee jatkuvasti olemaan).

- Vaalea, vahattu lattia on ihana! Ainakin vielä sivuutan luontevasti kaikki mustat koirankarvat, jotka sen pinnalla oikein hohtavat, ja nautin vain kauniista ja raikkaasta tilasta, jonka valkeankuultava lauta tekee.

- Kodinhoitohuoneeseen mahtuu kaksi pyykkitelinettä, mutta vain juuri ja juuri.

- Ilmalämpöpumppujen kanssa pelaaminen on yllättävän vaikeaa. Milloin ne kannattaa laittaa kokonaan pois päältä (koska aurinko lämmittää koko päivän)? Mitkä asteet makuuhuoneeseen yöksi? Kuinka kylmäksi muun talon voi yöllä antaa laskea?

- Naapurustossa asuu töpöhäntäinen, oranssi kissa, joka ei enää varmasti hengaile meidän pihallamme. Teppo antoi sille reippaat lähdöt eilen ja jahtasi kissan autotien yli (...) karkuun. Aita olisi ihan jees...

... mistä pääsemmekin aikamoiseen tilanteeseen, jossa nyt olemme. Vaikka tämä todella on kuherrusaikaa sekä omassa kodissa että uudessa kaupungissa, joudumme nyt ryhtymään valitettaviin toimiin kiinteistön meille myynyttä henkilöä vastaan. Tällä viikolla selvitin kaupungilta sitä, kuinka lähelle kiinteistön rajaa eli kävelytietä aidan voi pystyttää, ja siinä samalla kävi ilmi, että kaupunki on lohkomassa tontista osan naurettavan pientä korvausta vastaan pois. Tätä välittäjä tai myyjä eivät meille ennen kaupantekoa (tai sen jälkeen) kertoneet. Selvitämme asiaa ja olemme olleet yhteydessä asianajajaan, joka nyt tutkii, miten kannattaa edetä (tai kannattaako lainkaan - on mahdollista, että olemme onnistuneet olemaan huomaamatta tietoa jossain paperissa. Epäilen tätä kuitenkin hyvin vahvasti ja olen kyllä sitä mieltä, että tällainen asia tulisi myös a) lukea myyntiesitteessä b) kertoa kasvotusten näytössä.).

Joka tapauksessa nautimme olostamme valtavasti. Toki tämä tonttiasia on aiheuttanut stressiä, itkua, ärtymystä, huolta ja kiukkua, mutta koetan keskittyä hengittelemään sisään positiivisia asioita ja tunteita - loppujen lopuksi meillä on täällä kaikki äärimmäisen hyvin eikä lohkominen sinänsä vaikuta elämiseemme. Tämä teksti esimerkiksi ei ehtinyt valmistua aamukahvin äärellä, vaan jatkan sitä nyt vauvan pitkien päiväunien aikana terassilla: istun ystävältä saadulla valkoisella tuolilla tietokone sylissä ja aurinko suoraan kasvoihin paahtaen. Pienellä pöydällä edessäni on toisen ystävän istuttama orvokki ja kirja, jonka aloitin eilen. Kaikki on kirkasta ja lämmintä, nurmikko tuoksuu ujosti kesältä ja linnut säkättävät ja sirkuttavat.