sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Muuttofiiliksiä ja mistä minne

Muuttoon on nyt alle kaksi viikkoa aikaa. Oikeastaan on enää 11 päivää siihen, kun meidän on suljettava nykyisen asunnon ovi viimeisen kerran. Emme vielä tarkalleen tiedä, milloin saamme Paimion avaimet, mutta välittäjä lupaili niitä meille jo ennen kuun viimeistä päivää - mikä olisi ihan positiivista, sillä silloin emme joutuisi rykäisemään koko muuttoa siivouksineen kaikkineen yhdessä päivässä.

Kaupat tehdään jo huomenna (!!) ja silloin tiedämme toivottavasti tarkasta muuttoajankohdasta enemmän. Koronan vuoksi kaupantekotilaisuuteen osallistuu meistä suositusten mukaisesti vain toinen, eli helppouden nimissä mies. 
Minä ja vauva jännitämme ja odotamme sitten kotona. Varsinaisesti tuo maanantainen kaupanteko ei enää muuta mitään, sillä meillä on jo nimet lainapapereissakin enkä usko että tässä vaiheessa mikään osapuoli selviäisi perääntymisestä kovin halvalla, mutta onhan se hienoa olla sitten yhtäkkiä ihan virallisesti tilanomistaja. Tontti on aikanaan rekisteröity tilaksi ja on nimeltään Lepola. 


Mistä me olemmekaan muuttamassa pois? Olemme asuneet Turun Koivulassa ihanassa kerrostalokaksiossa nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta. Taloyhtiössä asuu paljon vanhaa väkeä ja muutenkin koko alue on todella rauhallinen ja hiljainen lähiö. Olen lähtenyt muutaman kerran koiran tai koirien kanssa lenkille vahingossa ilman hihnaa ja se on ollut ihan ok, mikä kertoo mielestäni aika hyvin paikan luonteesta. (Toim.huom. koirat ovat siis extremely hyvin koulutettuja - ikinä ei saa pitää irti koiraa joka ei tottele lähes missä tilanteessa vain. Tästä voisin saarnata vaikka kuinka. Peace out.)

Meidän kaksiossamme on harmaansinisiä seiniä, vanhat parkettilattiat ja ikkunoita kolmeen ilmansuuntaan. Asunto on kolmannessa kerroksessa, jonne täytyy kiivetä kierreportaita pitkin. Olen aina pitänyt asunnostamme hurjasti ja viihtynyt siellä paremmin kuin hyvin, eikä meillä ilman vauvaa olisi ollut mikään kiire muuttaa pois. Nyt kävi vain niin että a) tila on loppunut kesken, b) portaiden kulkeminen kaikkien kamojen kanssa alkaa käydä hankalaksi ja c) tarvitsen pihan koirille. 

Tilan loppuminen näkyy esimerkiksi siinä, että sauna toimii meillä varastona ja olohuone säilytystilana vaunukopalle, turvakaukalolle, sitterille ynnä muulle isommalle vauvakamalle. Kaikkein akuutein kolmesta syystä muuttaa on kuitenkin pihan tarve. Tällä hetkellä minun on pakko päivisin lähteä ulos vauvan ja Vilun kanssa, olin itse miten väsynyt tahansa tai sää millainen vain. Se tarkoittaa vauvan pukemista, pakkaamista vaunukoppaan, konkkaronkan raijaamista portaat alas ja rattaiden hakemista pyöräkellarista. Lenkkeilen mielelläni ja teemmekin yleensä päivisin 1-2 tunnin mittaisen lenkin, mutta vaikeina päivinä rumba tuntuu liian raskaalta. Haluan sen vaihtoehdon, että päästän koiran ovesta ulos ja se käy tarpeillaan ja voi myös itsekseen viettää aikaa (hyvin aidatussa) pihassa. Tietysti mielelläni myös nukutan Emilian ulos vaunuihin, leikin vauvan kanssa ulkona ja vietän itsekin mahdollisimman paljon aikaa pihassa, mutta pääasiallinen syy pihankaipuulle on saada koirille omaa ulkotilaa ja päästä helpommin lähtemään lenkille. Tämä tulee korostumaan, kun jossain vaiheessa lähivuosina perheeseen toivottavasti liittyy vielä toinen pieni vauva. 

Mihin sitten olemme muuttamassa? Tähän kysymykseen tulen vastaamaan pikku hiljaa, kun kotiudumme uusiin maisemiin. Lyhykäisyydessään me asumme pian  1100-neliöisellä tontilla noin 140-neliöisessä, puusta 1960-luvulla rakennetussa omakotitalossa. Talo on rempattu lähes täysin 2010-luvulla eikä kaipaa meiltä sen kummempaa laittoa kuin aidan pystytyksen pihan ympärille ja muutaman omenapuun kaatamisen. Meidän suuri makuuhuoneemme on entinen autotalli, eli se on suuri - suunnilleen samankokoinen kuin yksiö, jossa mies asui, kun tapasimme. Kylpyhuoneen sisustus muistuttaa kylpylästä ja keittiö on tummanharmaa. Olohuoneesta on ovi terassille ja terassilta astutaan sammalmaalle. Muutaman tontin päässä meistä alkaa urheilupuistoalue jäähalleineen ja futiskenttineen, mutta kulku niille tapahtuu toista kautta - meidän kotitiemme on päättyvä ja hiljainen. 

Siellä hän meitä odottaa!

Seuraavat kaksi viikkoa tulevat varmasti olemaan rankkoja ja stressaavia, mutta niistä selvitään ja pian kirjoittelen näitä tekstejä Paimiosta. Hullulta tuntuu. Ihanaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti