No niin, ja koska tämä on nyt tehty selväksi, aiheeseen! Äitinä oleminen on toisinaan rankkaa, hikistä ja turhauttavaa puuhaa, ja halusin jakaa teille muutaman asian, jotka saavat minut hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen. Osa näistä pätee juuri tähän hetkeen, kun vauva on kahdeksan kuukautta ja ryömii vauhdilla menemään, osa on ollut arjessa läsnä jo pidempään.
Se, kun vauva herää päiväunilta aivan liian aikaisin. Nukkumisasiat ylipäätään ovat todella hallitsevia ja arkea määrittäviä juttuja, ja niihin liittyvistä ongelmista minulle vaikein on se, jos vauva herää pirteänä päiväuniltaan aiottua aiemmin. Jos tarkoitus olisi esimerkiksi se, että vauva nukkuu vähintään 1,5 tuntia eli pitkät päikkärit, ja herääkin puolen tunnin kohdalla vailla aikomusta enää jatkaa unia, joudun todella keräämään voimani, etten alkaisi itkeä/raivota/yleisesti luovuttaa. Kun tilanne ei ole päällä, oma reaktio tuntuu minustakin ihan hullulta ja liioitellulta - miten muka voi käydä niin paljon hermoon se, että suunniteltuja aikatauluja joutuu vähän rukkaamaan?
Kyse on ehkä eniten siitä, että olen toivonut saavani x määrän aikaa tehdä jotain (siivota, syödä, lukea...) ja vauva "vie" minulta sen erityisen mukavaksi tarkoitetun ajan. Minua myös stressaa se, että tiedän, että vauvalle itselleen olisi ollut hyväksi nukkua toivomani aika - eli kiukkuni ei kumpua vain itsekkäistä syistä, vaan minua harmittaa myös vauvan puolesta.
Olen opetellut ajattelemaan näissä tilanteissa, että noh, tälle ei nyt vaan voi mitään ja mietitään sitten päivän unirytmitystä kun vauvaa alkaa seuraavan kerran väsyttää. Ja yritän tietysti nukuttaa vauvan takaisin uneen, jos hän virkoaa oikeasti aivan liian varhain.
Se, kun vauva herää yöunilta liian aikaisin. Tämä tuskin kaipaa sen suurempia selittelyjä. Kun tavoite on nukkua seiskaan asti ja tyyppi alkaa höpötellä, jumpata ja kitistä kello 5.30, en ole ihan parhaimmillani.
Se, kun pitäisi siirtyä huoneesta toiseen niin, että ottaa mukaan vauvan ja kaksikymmentäkuusi tavaraa. Syli on vauvaa täynnä ja lattialta ja pinnoilta pitäisi kerätä mukaan sellaisia esineitä, joita toisaalla tarvitsee. Vauvaa ei voi jättää yksin ja tavaroita viedä ensin, koska vauva ehtii sillä aikaa löytää yhden pistorasian, kaksi terävää kulmaa ja kolme sähköjohtoa. Varsinkin, kun olemme lähdössä ulos, tämä organisoituminen saa aikaan todellisen hien: kyykin pitkin poikin taloa ja keräilen leikkikaluna olleen hatun leikkimatolta, kengät takaovelta, koirien valjaat jostain mihin vauva on ne kuljettanut ja samalla roikotan vauvaa kainalossa ja käyn päässä läpi kaikkea, mitä vielä pitää muistaa ottaa mukaan. Talvikelejä, toppavaatteissa kuumuuttaan huutavaa vauvaa ja oman pipon alla valuvaa hikeä odotellessa!
(Olen harkinnut vyölaukun ostamista, jotta voisin edes kännykän ja pari tuttia pitää jatkuvasti talossa liikkuessa mukana.)
Vaipan vaihtaminen tai vauvan pukeminen niin, että vauva haluaa tehdä jotain aivan muuta kuin olla vaihtamassa vaippaa tai pukeutumassa. Yritä siinä sitten vaihtaa kakkavaippaa, kun toinen on jo viisi sekuntia homman aloittamisesta kahden metrin päässä äidistä määrätietoisesti matkalla kohti koirien vesikuppia.
Opittuja vinkki vitosia tähän hommaan liikkuvaisen vauvan kanssa:
1. Nykyisin vien Emilian potalle aina kun vain jaksan ja hän vaikuttaa siltä, että tarvetta olisi, sillä potan siivoaminen on huomattavasti helpompaa kuin vaipan, vauvan, osumaa ottaneen pyyhkeen, osumaa ottaneen maton ja osumaa ottaneen lattian. Kakkavaippoja olen tämän uuden harrastuksen aloittamisen jälkeen, eli noin viimeisen kuukauden sisään joutunut vaihtamaan alle kymmenen, eli kyllä näinkin pieni jotain pottailusta jo ymmärtää! Tai ainakin itse olen oppinut, milloin vauvaa kannattaa viedä istunnolle.
2. Vaatteet voi hyvin pukea vauvalle päälle niin, että hän on vatsallaan ja liikkuu, mutta se vaatii pukijalta hyvää kuntoa ja erityisen pitkiä hermoja - juuri kun olet saanut toisen jalan lahkeeseen ja yrität saada seuraavaa, ensimmäinen on varmasti ehtinyt jo karata. Selkäkin tietysti menee kumarassa juostessa jumiin. Vatsallaan vauva pääsee kuitenkin viihdyttämään itseään ja itse voit käyttää molempia käsiä pukemiseen sen sijaan, että yrität toisella pidellä karjuvaa lasta selällään ja vain yhdellä asentaa vaippaa.
3. Housuvaipat. Heti, kun kaupasta löytyy vauvalle sopiva koko.
Kivojen iltamenojen missaaminen. Emilia menee joka ilta nukkumaan seiskan aikoihin. Varsinkin nyt kun vauvalla on "pieni" eroahdistusvaihe menossa, minä olen se, joka hänet nukuttaa, eli minun on oltava paikalla. Jos siis sovin jotain menoa niin sanotusti illaksi, sen menon on tapahduttava joskus viiden kieppeillä. Jos taas lähtisin vasta nukutuksen jälkeen, minun on palattava kotiin viimeistään yhdeltätoista, sillä tällöin vauva todennäköisesti jo kaipaa tissiä.
Kyllä, voisimme / olisimme voineet opettaa Emilian syömään korviketta, jotta joku muukin voisi hoitaa yösyöttöjä. Long story short hän ei pidä korvikkeiden mausta ja nyt myös reagoi lehmänmaitopohjaisiin valmisteisiin oksentamalla.
Kyllä, myös mies voi hoitaa iltanukutuksia (ja hoitaakin). Ne vain ovat kaikille kivempia ja kivuttomampia, kun minä hoidan. Varsinkin nyt kun vauva saattaa huutaa miehen sylissä äitiä, vaikka seison kahden metrin päässä.
Kurjinta näissä iltamenojen menettämisessä on ollut se, että emme pääse miehen kanssa yhdessä viettämään iltaa. Olisi hauska käydä syömässä, terassilla ja ehkä tanssimassa, tai istua iltaa kaveripariskunnan kanssa. Toisaalta olen yöherätyksistä niin väsynyt (kiitos kahdeksan kuukautta ilman katkeamatonta yöunta), että iltamenojen sopiminen tuntuu hyvältä idealta, mutta kun valvomisen aika koittaisi, voisi se tuntua enemmän vaivalta kuin hauskalta. Silti.
Tämä mantra on se, jolla saan helpotettua oloani, jos harmitus iskee: Onneksi kaikkea kivaa ehtii kuitenkin vielä - tämä on loppujen lopuksi hyvin lyhyt vaihe meidän elämässämme!
Se, kun olen käyttänyt vähäisen vapaa-aikani vauvalle tarkoitetun ruoan kokkaamiseen, mutta kun maistelun aika koittaa, vauva irvistää ja jättää kaiken syömättä. Tiedän, että makuihin tottumiseen voi mennä jopa 20 kertaa. Silti ärsytyshermoa toden teolla kutittelee, kun uuden ruoan tekemisen vaatima vaivannäkö palkitaan sillä, että vauva ei kerran maistettuaan enää syö. Onneksi tajusin ryhtyä tekemään meille yhteisiä ruokia, eli vaikka Emilia ei pitäisi tarjoiluista, minä saan sentään vatsani täyteen. Kokkaaminen ei ole siis ollut turhaa.
Tietysti se, että vauva ylipäätään kieltäytyy syömästä, on äidille(/vanhemmalle) automaattisesti stressaavaa, sillä oman lapsen ruokkiminen on todella syvälle asennettu tarve. Nyt kun Emilia kuitenkin edelleen kasvaa pääasiassa rintamaidolla, olen suhtautunut kiinteisiin ennemmin maisteluina kuin tankkauksina - näin ruokailuhetket on saatu pysymään positiivisina ja hauskoina hetkinä, joina ruokaan tutustutaan yhdessä. Meidän pöydässä ruoalla saa leikkiä. (Vaikka jälkien siivoaminenkin välillä ärsyttää.)
Sellaisiin neuvoihin vastaaminen, joita en ole pyytänyt. Tämä nyt ei varsinaisesti ole osa päivittäistä arkea, mutta on tullut osaksi elämääni äitiyden mukana. Rakastan äitiydestä ja vauvoista keskustelemista (kuka nyt ei puhuisi omasta lapsestaan vaikka ikuisesti), mutta keskusteleminen on eri asia kuin ajattelematon neuvominen/käskeminen (tästä lisää aiemmassa kirjoituksessa). Ikinä elämässäni en ole vastaanottanut näin hurjaa määrää tietoa siitä, miten asiat tulisi tehdä oikein kuin nyt pienen lapsen äitinä. Ohjeiden ei tarvitse kohdistua edes suoraan minulle, jotta näen punaista - riittää, että Iida jakaa Instagramissa stoorissaan kommentteja, joita hänelle kirjoitetaan, ja näen punaista. Muutama päivä sitten joku oli kommentoinut hänelle muodossa "Älä vaan tee asiaa x". Onko raivostuttavampaa tapaa esittää asiansa?!
Tiedän - tämäkin kuulostaa ehkä vähän ylireagoinnilta, mutta ajattelin olla rehellinen. Ja toistan: keskustelu äitydestä on ihanaa, eli kuulen mielelläni, miten joku tekee jonkin asian, oli se sitten samalla tai eri tavalla kuin minä. Kunhan pysytään irti käskymuodosta!
--
Kuulostiko mikään tutulta, tai jäikö jotain olennaista uupumaan?
Mahdollisimman epä-ärsyttävää tiistaita kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti