Fiiliksiä uudesta kodista ja kaupungista

Olemme asuneet Paimiossa pian kolme viikkoa. Vaikka toisaalta koti tuntuu jo kodilta, on kuin muutto olisi silti yhä kesken ja kaikki vähän väliaikaista. Vaipanvaihtopaikka ei ole vakiintunut (Lastenhuone? Olohuoneen matto?), aita pihan ympäriltä puuttuu, ilmalämpöpumput kiukuttelevat kokemattomien käyttäjien käsissä... Tavallaan nautin siitä, että kaikki on vielä vähän uutta ja jännittävää, ja tavallaan toivoisin, että rutiineista tulisi vieläkin rutiininomaisempia ja olisimme jo maadoittuneita ja juurtuneita näiden seinien sisään.

Huonekaluhankinnat on nyt tehty vähäksi aikaa. Muuton yhteydessä vaihtoon menivät sohva, sohvapöytä, sänky sekä ruokapöytä tuoleineen, ja näiden lisäksi tänne on hankittu välttämätön vaatekaappi ja "välttämätön" grilli. Sohvan yläpuolella roikkuu Emilian nimiäislahjaksi saama, ystävän (Puro) maalaama taulu, jonka värimaailman mukaan olemme hankkineet joitain pieniä sisustusjuttuja; vaaleanpunaista, keltaista, harmaata ja valkoista löytyy nyt sohvan viltistä, kynnysmatosta, kellosta (joka ei käy?! Miksei, vaikka patteri on uusi ja tikitys kuuluu?), ruusuista sekä kahvinkeittimestä, joka on ihanan vaaleanpunainen. En ole mikään sisustaja eivätkä nämä visuaaliset valinnat ole minun tekemiäni, mutten valita! Ihan hauskaa, että kun vähän siivoaa, jotkut nurkkaukset kotona näyttävät kuin sisustuslehdestä leikatuilta.

Otin tämän kuvan alunperin ajatuksella laittaa Instagramiin Instagram vs. reality -tyyppinen vertailu. Tämä ei ole se Instagram-versio.

Koirat ovat viihtyneet vissiin ihan hyvin uusissa maisemissa, mutta voi että kun vielä saadaan kaupungilta lupa aidan pystyttämiseen ja nuo saavat viettää aikaa pihalla ihan rauhassa keskenään! Paimenkoirina toki varmasti lähinnä notkuvat terassilla ja kyyläävät sisään "Äitiii tehdään jotain" -tyyliin, mutta silti. Voivat mutustaa ydinluita sammaleella ja käydä kiusaamassa ohikulkevia koiria verkkoaidan läpi. 

Kun tila sisällä on lisääntynyt aiemmista 56 neliöstä 140 neliöön, olen huomannut sen, että koirat ovat ihanalla tavalla vain koiria. Täällä ne elelevät jossain ja tulevat paikalle, kun jotain tapahtuu. Tiiviimmin asuttaessa koirat tuntuivat paljon suuremmilta ja olivat jatkuvasti mukana kaikessa, mitä teimme. Nyt elämä pyörii jotenkin vähemmän koirien ympärillä - ne hoidetaan samalla tavalla kuin ennen, saavat rapsutuksia ja aktivointia, mutta ovat sopivasti ihmisistä erillisiä. Kaikilla on enemmän tilaa sekä fyysisesti että henkisesti. Tykkään! 

(Toim. huom: Aktiivisimpina koiraharrastusvuosinani elämä ihan todella pyöri koirien ympärillä: treeni, treenistä palautuminen, ruokinta, lenkkeily, koirien kuvaaminen, treenaaminen ja treenaaminen ja treenaaminen ja treenien analysoiminen, kisaaminen... Nykymeininki tuntuu paljon terveemmältä, vaikka nuo hard core -vuodet olivatkin ihania ja vaikka kaipaan kyllä aktiivisempaa treenaamista kuin mihin nyt resurssit riittävät. En vain enää sellaista, että agility pyörittää aikatauluja, suunnitelmia ja rahankäyttöä. Kirjoitan tästä enemmän myöhemmin!)

Vauva on oma iloinen itsensä - ryömii ja leikkii menemään. Minä olen perusväsynyt mutta onnellinen. Stressi on huomattavasti vähentynyt aiemmasta sen jälkeen kun sovimme tutun asianajajan kanssa, että hän hoitaa tontin lohkomiseen liittyvät toimenpiteet tästä eteenpäin - eli hän reklamoi nyt myyjää ja/tai välittäjää asiasta ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu. (Meille tosiaan selvisi noin viikko muuton jälkeen, että kaupunki on haltuunottamassa tontista osan pois, emmekä olleet kuulleet asiasta ennen kauppoja.)

Kaupungin kaavoittaja, Virpi Lindvall, kävi viime viikolla tontilla katsomassa kanssamme, mihin tarkalleen ottaen aidan saamme koiria varten laittaa. Hän oli aivan ihana tyyppi ja pystyi tekemään muutaman poikkeuksen, joiden ansiosta saamme pihasta niin suuren kuin vain nyt näiden lohkomisasioiden kanssa on mahdollista. Tästä kohtaamisesta jäi lämmin ja hyvä fiilis, joten jos eksyit tälle sivulle googlattuasi Virpi Lindvallia, niin positiiviset suositukset hänelle! Paimion kaupungin muut asiakaspalvelijat ovat luurin päässä olleet hieman tympeitä, mutta Virpi on huomattavasti kohottanut ensivaikutelmaamme kaupungin meiningistä. 

Nihkeitä asiakaspalvelijoita ja lohkomisyllätyksiä lukuunottamatta Paimio on todella tarjoillut meille juuri sitä, mitä lähdimme täältä hakemaan: rauhaa, hiljaisuutta, omissa oloissa elelyä, luontoa, ihania lenkkireittejä. Ei lainkaan valittamista! Rauhallisesta sijainnista huolimatta lähikaupallekin kävelee kymmenessä minuutissa ja isommalle kaupalle 18 minuutissa. Menomatka on mukavasti alamäkeä mutta paluumatkan joutuu kyllä tosissaan puskemaan täyteen sullottuja rattaita loppumatonta ylämäkeä kotiin. No, tuleepahan hyötyliikuttua ihan hikipäissään.

Parasta Paimiota tähän mennessä on edustanut myös parivaljakko, joka kulki eräänä päivänä kotitietämme pitkin: nainen käveli edellä, fleksi kädessään, ja hänen perässään lyllersi möhömahainen, harmaa porsas. Siis ihan oikea sika valjaat yllään. Jotenkin sinä päivänä tajusin, mitä tässä onkaan oikeasti tullut tehtyä, kun lähdettiin kaupungista tänne "kaupunkiin".

Kaiken kaikkiaan: täällä on ihanaa!