Fiiliksiä uudesta kodista ja kaupungista

Olemme asuneet Paimiossa pian kolme viikkoa. Vaikka toisaalta koti tuntuu jo kodilta, on kuin muutto olisi silti yhä kesken ja kaikki vähän väliaikaista. Vaipanvaihtopaikka ei ole vakiintunut (Lastenhuone? Olohuoneen matto?), aita pihan ympäriltä puuttuu, ilmalämpöpumput kiukuttelevat kokemattomien käyttäjien käsissä... Tavallaan nautin siitä, että kaikki on vielä vähän uutta ja jännittävää, ja tavallaan toivoisin, että rutiineista tulisi vieläkin rutiininomaisempia ja olisimme jo maadoittuneita ja juurtuneita näiden seinien sisään.

Huonekaluhankinnat on nyt tehty vähäksi aikaa. Muuton yhteydessä vaihtoon menivät sohva, sohvapöytä, sänky sekä ruokapöytä tuoleineen, ja näiden lisäksi tänne on hankittu välttämätön vaatekaappi ja "välttämätön" grilli. Sohvan yläpuolella roikkuu Emilian nimiäislahjaksi saama, ystävän (Puro) maalaama taulu, jonka värimaailman mukaan olemme hankkineet joitain pieniä sisustusjuttuja; vaaleanpunaista, keltaista, harmaata ja valkoista löytyy nyt sohvan viltistä, kynnysmatosta, kellosta (joka ei käy?! Miksei, vaikka patteri on uusi ja tikitys kuuluu?), ruusuista sekä kahvinkeittimestä, joka on ihanan vaaleanpunainen. En ole mikään sisustaja eivätkä nämä visuaaliset valinnat ole minun tekemiäni, mutten valita! Ihan hauskaa, että kun vähän siivoaa, jotkut nurkkaukset kotona näyttävät kuin sisustuslehdestä leikatuilta.

Otin tämän kuvan alunperin ajatuksella laittaa Instagramiin Instagram vs. reality -tyyppinen vertailu. Tämä ei ole se Instagram-versio.

Koirat ovat viihtyneet vissiin ihan hyvin uusissa maisemissa, mutta voi että kun vielä saadaan kaupungilta lupa aidan pystyttämiseen ja nuo saavat viettää aikaa pihalla ihan rauhassa keskenään! Paimenkoirina toki varmasti lähinnä notkuvat terassilla ja kyyläävät sisään "Äitiii tehdään jotain" -tyyliin, mutta silti. Voivat mutustaa ydinluita sammaleella ja käydä kiusaamassa ohikulkevia koiria verkkoaidan läpi. 

Kun tila sisällä on lisääntynyt aiemmista 56 neliöstä 140 neliöön, olen huomannut sen, että koirat ovat ihanalla tavalla vain koiria. Täällä ne elelevät jossain ja tulevat paikalle, kun jotain tapahtuu. Tiiviimmin asuttaessa koirat tuntuivat paljon suuremmilta ja olivat jatkuvasti mukana kaikessa, mitä teimme. Nyt elämä pyörii jotenkin vähemmän koirien ympärillä - ne hoidetaan samalla tavalla kuin ennen, saavat rapsutuksia ja aktivointia, mutta ovat sopivasti ihmisistä erillisiä. Kaikilla on enemmän tilaa sekä fyysisesti että henkisesti. Tykkään! 

(Toim. huom: Aktiivisimpina koiraharrastusvuosinani elämä ihan todella pyöri koirien ympärillä: treeni, treenistä palautuminen, ruokinta, lenkkeily, koirien kuvaaminen, treenaaminen ja treenaaminen ja treenaaminen ja treenien analysoiminen, kisaaminen... Nykymeininki tuntuu paljon terveemmältä, vaikka nuo hard core -vuodet olivatkin ihania ja vaikka kaipaan kyllä aktiivisempaa treenaamista kuin mihin nyt resurssit riittävät. En vain enää sellaista, että agility pyörittää aikatauluja, suunnitelmia ja rahankäyttöä. Kirjoitan tästä enemmän myöhemmin!)

Vauva on oma iloinen itsensä - ryömii ja leikkii menemään. Minä olen perusväsynyt mutta onnellinen. Stressi on huomattavasti vähentynyt aiemmasta sen jälkeen kun sovimme tutun asianajajan kanssa, että hän hoitaa tontin lohkomiseen liittyvät toimenpiteet tästä eteenpäin - eli hän reklamoi nyt myyjää ja/tai välittäjää asiasta ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu. (Meille tosiaan selvisi noin viikko muuton jälkeen, että kaupunki on haltuunottamassa tontista osan pois, emmekä olleet kuulleet asiasta ennen kauppoja.)

Kaupungin kaavoittaja, Virpi Lindvall, kävi viime viikolla tontilla katsomassa kanssamme, mihin tarkalleen ottaen aidan saamme koiria varten laittaa. Hän oli aivan ihana tyyppi ja pystyi tekemään muutaman poikkeuksen, joiden ansiosta saamme pihasta niin suuren kuin vain nyt näiden lohkomisasioiden kanssa on mahdollista. Tästä kohtaamisesta jäi lämmin ja hyvä fiilis, joten jos eksyit tälle sivulle googlattuasi Virpi Lindvallia, niin positiiviset suositukset hänelle! Paimion kaupungin muut asiakaspalvelijat ovat luurin päässä olleet hieman tympeitä, mutta Virpi on huomattavasti kohottanut ensivaikutelmaamme kaupungin meiningistä. 

Nihkeitä asiakaspalvelijoita ja lohkomisyllätyksiä lukuunottamatta Paimio on todella tarjoillut meille juuri sitä, mitä lähdimme täältä hakemaan: rauhaa, hiljaisuutta, omissa oloissa elelyä, luontoa, ihania lenkkireittejä. Ei lainkaan valittamista! Rauhallisesta sijainnista huolimatta lähikaupallekin kävelee kymmenessä minuutissa ja isommalle kaupalle 18 minuutissa. Menomatka on mukavasti alamäkeä mutta paluumatkan joutuu kyllä tosissaan puskemaan täyteen sullottuja rattaita loppumatonta ylämäkeä kotiin. No, tuleepahan hyötyliikuttua ihan hikipäissään.

Parasta Paimiota tähän mennessä on edustanut myös parivaljakko, joka kulki eräänä päivänä kotitietämme pitkin: nainen käveli edellä, fleksi kädessään, ja hänen perässään lyllersi möhömahainen, harmaa porsas. Siis ihan oikea sika valjaat yllään. Jotenkin sinä päivänä tajusin, mitä tässä onkaan oikeasti tullut tehtyä, kun lähdettiin kaupungista tänne "kaupunkiin".

Kaiken kaikkiaan: täällä on ihanaa! 

Vauva seitsemän kuukautta

Seitsenkuisena rakas vauva:

Ryömii kovaa vauhtia eteenpäin. Valikoi kuitenkin vielä tarkasti sen, mikä asia on kohti ryömimisen arvoinen - turhaan on turha vaellella.

Istuu tuetta ehkä noin kymmenen sekuntia. Sitten kellahtaa kyljelleen tai naamalleen. Kylvyssä istuu tomerasti ja roiskuttaa vettä riemuissaan.

Toistaa päivittäin sanaa, joka kuulostaa aivan hauvalta. Auba. Haua. Auwa. Sanoi eilen myös aivan selvästi, että why. Päristelee menemään niin kovaa pärskien ja pinnistäen, että on hengästynyt ja kasvoiltaan aivan punainen pidemmän session jälkeen.

Nukkuu kolmet päiväunet - aamuisin noin 45 minuuttia (pinnasängyssä), päivällä noin kaksi tuntia (rattaissa) ja iltapäivällä 30-60 minuuttia (rattaissa).

Lähinnä sormiruokailee - vain aamu- ja iltapuurot sekä satunnaiset hedelmäsoseet olen enää syöttänyt lusikalla. Ruoasta suurin osa päätyy ruokalapun kaukaloon, tuoliin tai lattialle, mutta olemme harrastaneet tällaista ruokailua vasta muutaman viikon, eli kunhan maistelee ja kehittyy niin olen iloinen ja tyytyväinen. Suurimpia hittejä ovat olleet kuorettomat tomaattilohkot, puurorieskat, mikromunakkaat ja höyrytetty kukkakaali. Ja isoimpana maissinaksut. Näiden lisäksi Emilia on maistellut sormin ainakin porkkanaa, perunaa, parsakaalia, omenaa, avokadoa, kurkkua, päärynää, banaania, jauhelihaa (pihveinä), kanaa (Marjut Ollilan kanapötköinä), lohta, pastaa ja kesäkurpitsaa. Kahteen viikkoon tämä on mielestäni riittävästi, mutta yritän jatkuvasti laajentaa kirjoa.

Pitää erityisesti Teppo-koirasta. 

Oppi muutama päivä sitten vaatimaan huomiota. Jos iskä katselee muualle, Emilia sanoo vää tai ä! tai gägä, jolloin iskä huomaa Emilian, ja kaikki nauravat. Sama toistuu lukuisia kertoja putkeen. Huippu leikki.

Toinen uusi leikki on se, että Emilia ryömii edestakaisin kodinhoitohuoneen oviaukossa roikkuvan verhon läpi. Verho on tumma ja paksu ja sen helmoissa Emilia pyörii, eksyy, kurkkii ja nauraa. Ihana, ihana vauva.

Osaa nukahtaa itse pinnasänkyyn yöunille ja aamu-unille. Ainoastaan jos tutti on pudonnut, on se vielä nostettava hänelle suuhun. Tarkoituksena on nyt treenata tutin etsimistä ja suuhun laittamista hereillä, jotta pikku hiljaa sama onnistuisi kesken nukahtamisen ja unenkin, eikä äidin tarvitsisi olla aina apuna.

Nukkuu mieluiten mahallaan. Minua aina vähän huolettaa jättää vauva vatsallaan yksin makuuhuoneeseen, mutta hän valitsee asentonsa jo itse joten ei voi kuin luottaa.

Suukottaa yhä kovasti: haukkaa kasvoista ja kuolaa suoraan suuhun. Hän on niin ihana. Minua Emilia myös "halaa" - kiipeää sylissä olkapäätä kohti, pitää kovaa kiinni, painaa kasvonsa minua vasten.

On nyt muutaman kerran päässyt ulkoilemaan vaunuissa niin, että istuu isojen vauvojen istuimessa ja näkee ympärilleen. Unet hän nukkuu yhä vaunukopassa, mutta ei ole enää monesta sentistä kiinni, ettei enää mahdu koppaan. Iso tyttö!

Käyttää lähinnä koon 68 vaatteita, jotkut ovat jo 74.

On paljon kiinnostuneempi koirien leluista (pehmolelut, luut, pallot) kuin omistaan. Konttaa kaikkein innokkaimmin pallojen perässä.

On niin uskomattoman ihana! Hassu, ja toisinaan tietysti raskas kuten vauvat ovat, mutta valtavan hauska tyyppi ❤️

Kotona huomattua

Muutimme tähän omaan, rakkaaseen, suloiseen kotiimme viikko sitten torstaina. Nyt on lauantaiaamu, vauva on päiväunilla ja minä lueskelen blogeja kahvikupin kanssa ruokapöydän ääressä. Pöydällä on Emilian kummisedältä saatuja pinkkejä ruusuja, vesikannu ja muutama kirja. Katson olohuonetta, jonka lattia on levitelty täyteen koirien ja vauvan leluja ja jonka seinillä on kaksi kaunista taulua. Ulkona paistaa viikonloppuinen aurinko ja pihan linnut viuhahtelevat ikkunoiden ohi rakennuspuuhissaan.

Tähän mennessä kotimme on paljastanut itsestään meille seuraavaa:

- Terassimme on suuri ja kuuma. Jo näin toukokuun alussa aurinko paahtaa siihen parhaimmillaan niin, että pelkällä topilla pärjää.

- Kylppäri ja sauna tuoksuvat ihanan saunaiselta. Koko kämpässä on muutenkin rauhoittavan raikas ilma - täällä voi hengittää!

- Pihan kaksi linnunpönttöä ovat varattuja. Yhtenä päivänä toisen edustalla sinitiaispariskunta paritteli noin kolme sekuntia, ja eilen omenapuussa oli kova draama meneillään, kun toisen pöntön lintu tuli kurkkimaan tiaisten kämpän ovelle. Sinitiaiset katselivat kauhuissaan vierestä, mutta onneksi tunkeilija lopulta lähti pois.

- Sisällä on käytettävä itkuhälyttimiä, kun vauva nukkuu makuuhuoneessa ja me hengailemme olohuoneessa. Niin pitkä matka asunnon päästä päähän on. (Edit: ilmankin kyllä pärjää, sillä eilen illalla itkuhälyttimet kuolivat ja nytkin vauva koisii ilman. Täytyy vain itse olla korvat höröllä.)

- Paimio on pieni ja hiljainen! Niin ihana! Tiedän, että jonain päivänä tämä Turkua syrjemmässä asuminen ahdistaa ja harmittaa, mutta se päivä ei tule pian. Vietämme nyt kuherrusaikaamme. Saan kävellä koirien kanssa päivisin ja iltaisin aivan rauhassa ja jopa tervehtiä vastaantulijoita. Kuvittelimme myös muuttavamme jokseenkin vilkkaan tien varteen, mutta onkin osoittautunut, että kyseessä on _Paimion mittakaavassa_ vilkas tie - autoja tai traktoreita menee ohi silloin tällöin. 

- Jääkaappi ja pakastin ovat hupsun pieniä - kuin opiskelijayksiöstä. Varsinkin pakastimen kanssa tulen varmasti vielä repimään hiuksiani, sillä teen mielelläni kerralla paljon ruokaa ja laitan ne kylmään odottamaan päivää, jona en jaksa/ehdi tehdä ruokaa. Nyt yksi laatikko on täynnä, kun siellä on kaksi Aino-jäätelöä (ja niitä siellä tulee jatkuvasti olemaan).

- Vaalea, vahattu lattia on ihana! Ainakin vielä sivuutan luontevasti kaikki mustat koirankarvat, jotka sen pinnalla oikein hohtavat, ja nautin vain kauniista ja raikkaasta tilasta, jonka valkeankuultava lauta tekee.

- Kodinhoitohuoneeseen mahtuu kaksi pyykkitelinettä, mutta vain juuri ja juuri.

- Ilmalämpöpumppujen kanssa pelaaminen on yllättävän vaikeaa. Milloin ne kannattaa laittaa kokonaan pois päältä (koska aurinko lämmittää koko päivän)? Mitkä asteet makuuhuoneeseen yöksi? Kuinka kylmäksi muun talon voi yöllä antaa laskea?

- Naapurustossa asuu töpöhäntäinen, oranssi kissa, joka ei enää varmasti hengaile meidän pihallamme. Teppo antoi sille reippaat lähdöt eilen ja jahtasi kissan autotien yli (...) karkuun. Aita olisi ihan jees...

... mistä pääsemmekin aikamoiseen tilanteeseen, jossa nyt olemme. Vaikka tämä todella on kuherrusaikaa sekä omassa kodissa että uudessa kaupungissa, joudumme nyt ryhtymään valitettaviin toimiin kiinteistön meille myynyttä henkilöä vastaan. Tällä viikolla selvitin kaupungilta sitä, kuinka lähelle kiinteistön rajaa eli kävelytietä aidan voi pystyttää, ja siinä samalla kävi ilmi, että kaupunki on lohkomassa tontista osan naurettavan pientä korvausta vastaan pois. Tätä välittäjä tai myyjä eivät meille ennen kaupantekoa (tai sen jälkeen) kertoneet. Selvitämme asiaa ja olemme olleet yhteydessä asianajajaan, joka nyt tutkii, miten kannattaa edetä (tai kannattaako lainkaan - on mahdollista, että olemme onnistuneet olemaan huomaamatta tietoa jossain paperissa. Epäilen tätä kuitenkin hyvin vahvasti ja olen kyllä sitä mieltä, että tällainen asia tulisi myös a) lukea myyntiesitteessä b) kertoa kasvotusten näytössä.).

Joka tapauksessa nautimme olostamme valtavasti. Toki tämä tonttiasia on aiheuttanut stressiä, itkua, ärtymystä, huolta ja kiukkua, mutta koetan keskittyä hengittelemään sisään positiivisia asioita ja tunteita - loppujen lopuksi meillä on täällä kaikki äärimmäisen hyvin eikä lohkominen sinänsä vaikuta elämiseemme. Tämä teksti esimerkiksi ei ehtinyt valmistua aamukahvin äärellä, vaan jatkan sitä nyt vauvan pitkien päiväunien aikana terassilla: istun ystävältä saadulla valkoisella tuolilla tietokone sylissä ja aurinko suoraan kasvoihin paahtaen. Pienellä pöydällä edessäni on toisen ystävän istuttama orvokki ja kirja, jonka aloitin eilen. Kaikki on kirkasta ja lämmintä, nurmikko tuoksuu ujosti kesältä ja linnut säkättävät ja sirkuttavat.

Kipeänä kipeän vauvan kanssa

Huhhuh, mitä päiviä tässä on takana! 

Minä ja Emilia aloimme oireilla flunssaa viime viikon torstaina, ja perjantaina Emilia oli jo aivan kuumeinen ja surkea. Sunnuntaina soitin lasten päivystykseen tyksiin ja sieltä kehotettiin tuomaan vauva sekä koronatestiin että lääkärin tarkistettavaksi. Koronatesti tehtiin klinikan ulkopuolella ja käytännössä niin, että kannoin Emilian turvakaukalossa autolta paikalle, suojavarusteiset hoitajat liikoja puhumatta marssivat sisältä luoksemme ja työnsivät kymmenen sentin mittaisen pumpulipuikon Emilian aivoihin. Siltä se ainakin näytti ja myös kuulosti - raukka huusi niin kovaa ja suruissaan, kun näyte otettiin ensin oikeasta sieraimesta ja sitten vielä vasemmasta. Minä osasin vain katsoa järkyttyneenä vierestä ja heti testin jälkeen ottaa vauvaparan syliin ja laulaa Vaarilla on saarta. 

Olen ehkä huono äiti, kun sanon tämän, mutta onneksi Emilia tavallaan hoiti testaamisen minun puolestani - tulos tuli negatiivisena heti maanantaina eikä ole kovin todennäköistä, että minulla taas olisi korona. En siis ainakaan vielä joudu itse pumpulipuikolla pahoinpideltäväksi. Kerroin Emilialle, miten reipas hän oli, ja onneksi pieni oli jo muutaman minuutin jälkeen testaamisesta oma itsensä. (Toim. huom. Jos olisi saanut valita, olisin tietysti itse ollut testattavana Emilian sijaan. Itkien ja pelosta kankeana mutta silti.)

Testin jälkeen myöskin suojapukuinen lääkäri pyysi meidät sisään suoraan pieneen tutkimushuoneeseen, jossa hän tutki Emilian korvat ja suun ja kuunteli keuhkot. Vaikka vauvan yskä kuulosti kurjalta, keuhkoissa ei onneksi ollut mitään huolestuttavaa. Sen sijaan vasemmasta korvasta löytyi tulehdus, ja siihen vauva syö yhä viiden päivän antibioottikuuria. 

Emilia on siis kuumeillut, rohissut, yskinyt ja ollut tukkoinen, ja minä niistänyt enemmän kuin elämässäni tätä ennen yhteensä. Tänään niistin niin, että silmä meinasi poksahtaa. On ollut kuumetta ja alilämpöä ja täysin voimaton olo, kipeät korvat ja kipeä kurkku. Näissä oloissa viimeiset kolme päivää ovat olleet vaikeimpia vauvan kanssa tähän saakka ja olen vain odottanut sitä, että mies tulee kotiin, ja sitä, että Emilian nukahdettua iltaunille olen voinut lösähtää sohvalle hetkeksi syömään jäätelöä ja katsomaan Ensitreffit alttarilla Tanskaa (suosittelen!). Öisin olen odottanut aamua, jotta voisin niistää kunnolla ilman pelkoa vauvan herättämisestä ja esim hengittää rään ryystämisen sijaan, ja aamulla taas odottanut yötä, jotta saisin kuitenkin hetkeksi laittaa silmät kiinni. Jokseenkin kuluttava kehä. 

Mutta nyt olemme jo paljon paremmassa kunnossa ja itse asiassa tänään torstaina, tautipäivänä numero seitsemän, meillä on ollut tosi kivaa yhdessä. Olen jaksanut keittää aamupuuron, yrittänyt syöttää Emilialle juuressosetta (ei mennyt, vain hedelmät ja marjat kelpaavat edelleen), laulanut, hellinyt ja tanssittanut. Hetken valssaaminen pisti kyllä välittömästi hengästyttämään ja pohkeet tulille, eli hyvin kipeitä tässä kuitenkin ollaan vielä. Enää ei onneksi tunnu kuitenkaan siltä, että teen kuolemaa, eli huh helpotus! Kunhan nyt ei vielä jälkitauteja napattaisi. Emilia on ollut iloinen ja suht tyytyväinen jo pari päivää, mutta selvästi normaalia väsyneempi. Tänään hän jaksoi ensimmäisen kerran taudin alun jälkeen olla päiväunien välissä yli 1,5h hereillä. 

Sanotaanko näin, että se helpotus, jonka tulen kokemaan muuton jälkeen uudessa kodissa tulee olemaan aivan valtava. Täällä vesivahingon kanssa kipeänä eläessä meininki on niin väliaikaista, niin sotkuista, niin väsynyttä ja niin huvittavaa, että toivon muistavani tarkkaan, millaista tämä oli. Voin vain miettiä, että ei hitto, tästäkin selvittiin.

Muuttofiiliksiä ja mistä minne

Muuttoon on nyt alle kaksi viikkoa aikaa. Oikeastaan on enää 11 päivää siihen, kun meidän on suljettava nykyisen asunnon ovi viimeisen kerran. Emme vielä tarkalleen tiedä, milloin saamme Paimion avaimet, mutta välittäjä lupaili niitä meille jo ennen kuun viimeistä päivää - mikä olisi ihan positiivista, sillä silloin emme joutuisi rykäisemään koko muuttoa siivouksineen kaikkineen yhdessä päivässä.

Kaupat tehdään jo huomenna (!!) ja silloin tiedämme toivottavasti tarkasta muuttoajankohdasta enemmän. Koronan vuoksi kaupantekotilaisuuteen osallistuu meistä suositusten mukaisesti vain toinen, eli helppouden nimissä mies. 

Minä ja vauva jännitämme ja odotamme sitten kotona. Varsinaisesti tuo maanantainen kaupanteko ei enää muuta mitään, sillä meillä on jo nimet lainapapereissakin enkä usko että tässä vaiheessa mikään osapuoli selviäisi perääntymisestä kovin halvalla, mutta onhan se hienoa olla sitten yhtäkkiä ihan virallisesti tilanomistaja. Tontti on aikanaan rekisteröity tilaksi ja on nimeltään Lepola. 

Mistä me olemmekaan muuttamassa pois? Olemme asuneet Turun Koivulassa ihanassa kerrostalokaksiossa nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta. Taloyhtiössä asuu paljon vanhaa väkeä ja muutenkin koko alue on todella rauhallinen ja hiljainen lähiö. Olen lähtenyt muutaman kerran koiran tai koirien kanssa lenkille vahingossa ilman hihnaa ja se on ollut ihan ok, mikä kertoo mielestäni aika hyvin paikan luonteesta. (Toim.huom. koirat ovat siis extremely hyvin koulutettuja - ikinä ei saa pitää irti koiraa joka ei tottele lähes missä tilanteessa vain. Tästä voisin saarnata vaikka kuinka. Peace out.)

Meidän kaksiossamme on harmaansinisiä seiniä, vanhat parkettilattiat ja ikkunoita kolmeen ilmansuuntaan. Asunto on kolmannessa kerroksessa, jonne täytyy kiivetä kierreportaita pitkin. Olen aina pitänyt asunnostamme hurjasti ja viihtynyt siellä paremmin kuin hyvin, eikä meillä ilman vauvaa olisi ollut mikään kiire muuttaa pois. Nyt kävi vain niin että a) tila on loppunut kesken, b) portaiden kulkeminen kaikkien kamojen kanssa alkaa käydä hankalaksi ja c) tarvitsen pihan koirille. 

Tilan loppuminen näkyy esimerkiksi siinä, että sauna toimii meillä varastona ja olohuone säilytystilana vaunukopalle, turvakaukalolle, sitterille ynnä muulle isommalle vauvakamalle. Kaikkein akuutein kolmesta syystä muuttaa on kuitenkin pihan tarve. Tällä hetkellä minun on pakko päivisin lähteä ulos vauvan ja Vilun kanssa, olin itse miten väsynyt tahansa tai sää millainen vain. Se tarkoittaa vauvan pukemista, pakkaamista vaunukoppaan, konkkaronkan raijaamista portaat alas ja rattaiden hakemista pyöräkellarista. Lenkkeilen mielelläni ja teemmekin yleensä päivisin 1-2 tunnin mittaisen lenkin, mutta vaikeina päivinä rumba tuntuu liian raskaalta. Haluan sen vaihtoehdon, että päästän koiran ovesta ulos ja se käy tarpeillaan ja voi myös itsekseen viettää aikaa (hyvin aidatussa) pihassa. Tietysti mielelläni myös nukutan Emilian ulos vaunuihin, leikin vauvan kanssa ulkona ja vietän itsekin mahdollisimman paljon aikaa pihassa, mutta pääasiallinen syy pihankaipuulle on saada koirille omaa ulkotilaa ja päästä helpommin lähtemään lenkille. Tämä tulee korostumaan, kun jossain vaiheessa lähivuosina perheeseen toivottavasti liittyy vielä toinen pieni vauva. 

Mihin sitten olemme muuttamassa? Tähän kysymykseen tulen vastaamaan pikku hiljaa, kun kotiudumme uusiin maisemiin. Lyhykäisyydessään me asumme pian  1100-neliöisellä tontilla noin 140-neliöisessä, puusta 1960-luvulla rakennetussa omakotitalossa. Talo on rempattu lähes täysin 2010-luvulla eikä kaipaa meiltä sen kummempaa laittoa kuin aidan pystytyksen pihan ympärille ja muutaman omenapuun kaatamisen. Meidän suuri makuuhuoneemme on entinen autotalli, eli se on suuri - suunnilleen samankokoinen kuin yksiö, jossa mies asui, kun tapasimme. Kylpyhuoneen sisustus muistuttaa kylpylästä ja keittiö on tummanharmaa. Olohuoneesta on ovi terassille ja terassilta astutaan sammalmaalle. Muutaman tontin päässä meistä alkaa urheilupuistoalue jäähalleineen ja futiskenttineen, mutta kulku niille tapahtuu toista kautta - meidän kotitiemme on päättyvä ja hiljainen. 

Siellä hän meitä odottaa!

Seuraavat kaksi viikkoa tulevat varmasti olemaan rankkoja ja stressaavia, mutta niistä selvitään ja pian kirjoittelen näitä tekstejä Paimiosta. Hullulta tuntuu. Ihanaa!

Puolivuotias Emilia

Tykkää nukkua naama peitettynä. (Kyllä kyllä, vain valvotusti.) 

Tutkii innokkaasti ja hartaasti kaikki vastaantulevat pesulaput leluista, vaatteista ja matoista. 

Painoi eilen neuvolassa 6660g ja oli 66cm pitkä. Jotenkin luvut olivat erinomaisen osuvia, kun edeltävänä yönä vauva oli pitänyt minua melkein koko yön hereillä 😈

Riemastuu suunnattomasti, kun äiti tai iskä heiluttavat hiuksiaan - hakkaa käsillään ilmaa ja maata ja kiljuu. Muita riemastumisen aiheita ovat iskän pusuhyökkäykset, rouskuvat ruoat ja hyvät laulut. 

Paras juttu ikinä on kuitenkin se, kun Emilia tajuaa pääsevänsä iskän tai äidin kanssa suihkuun. Best! 

Ei suostu syömään soseista muita kuin hedelmä- ja marjasoseita. Juurekset, kana ynnä muu maistetaan kyllä lusikallisen verran, mutta sitten suu menee tiukkaan säppiin. Onneksi puuro uppoaa iltaisin ja aamuisin ja pian voimme aloittaa kunnolla sormiruokailut.

Inhoaa syvästi sitä, kun kädet täytyy laittaa hihoihin. 

Tilanteesta riippuen innostuu tai rauhoittuu, kun laulan. Joka tapauksessa ilostuu. Vakiobiisejä ovat Vaarilla on saari, Viisi pientä ankkaa lähti leikkimään, Pikkuiset kultakalat ja Cicciolina. 

Raapii ja repii naamaa ja hiuksia ja antaa suuria, märkiä pusuja pitäen samalla uhria poskista kiinni. Rakkaudenosoitusten tyylissä on siis vielä vähän treenattavaa, mutta tärkeintä on yritys! 

Kääntyy mahallaan akselinsa ympäri ja liikkuu silloin tällöin sentin tai kaksi eteenpäin. Kauaa ei enää varmasti mene, kun vauva viipottaa jo hurjaa vauhtia menemään ja äiti jää kalkkiviivoille.

Heräilee öisin syömään 2-3 kertaa ja muuten vain syöttöjen väleissä ainakin kerran. Äiti on aika väsynyt. 

On vielä hampaaton, mutta mumminsa mukaan ei enää kauaa. Toisaalta mummi on sanonut samaa jo monta kuukautta. 

Ei ole aivan varma, pitääkö ukin parrasta vai ei. 

On äidin rakkain! 

Vauvan ruokailu 0-6kk: imetys

Siitä on nyt puoli vuotta, kun olin valvonut ensimmäisen yön supistusten kanssa ( - vähänpä tiesin, että ei se vauva syntyisikään kuin vasta kahden vuorokauden kuluttua, eli kestettävää oli vielä edessä). Viimeiset kuukaudet äitinä ovat toisaalta kuluneet kuin silmänräpäyksessä, ja toisaalta siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun lopulta keskellä lokakuista pakkasyötä hoipuin mieheen nojaten auton etupenkille ja ajoimme läpi hiljaisen Turun TYKSille. Parkkipaikan pihassa pysähdyin hengittämään supistuksen ja katsoin viimeisen kerran kirkasta kuuta yhtenä kappaleena. Hengitys huurusi kylmässä ilmassa ja mietin, että tämän hetken tulen muistamaan aina. Ainakin vielä muistan! 

Synnytyskertomus sikseen - nyt aiheena on se, miten olen tuon sairaalareissun jälkeen onnistunut pitämään Emilian tänne saakka hengissä. Keskityn nyt imetykseen ja kirjoitan myöhemmin soseista ja sormiruoista. 

Imetys

Ennen synnytystä en jotenkin kuvitellut, että imetys voisi kohdallani onnistua. Se ei vain tuntunut todennäköiseltä. Sanoin vauvan synnyttyäkin kätilölle, että en usko tissieni toimivan kunnolla, mutta vastaukseksi hän nappasi nännistäni kiinni ja puristi siitä ulos pisaran maitoa. Hypoteesini oli sillä osoitettu vääräksi.

Emilia osasi imeä hienosti heti alusta alkaen. Hänen painonsa laski sairaalassa sallitun määrän ja lähti kotona hurjaan nousuun. Neuvolan ohjeistuksen mukaan vauvalla on kaksi viikkoa aikaa saavuttaa syntymäpainonsa, mutta Emilialla siihen ei mennyt viikkoakaan. Minun maitoni nousi muutamassa päivässä ja sitä oli kaikkialla, siis kaikkialla - maitotahroja lakanoissa, maitotahroja matoissa, maitotahroja koiran turkissa (I know?!). Mies lähti hakemaan Skanssista imetysliivejä, joilla en ollut edes tajunnut varmuuden vuoksi varustautua ennen vauvaa. Hengailin kotona noissa liiveissä ja sairaalasta salakuljetetussa mekossa ja syötin, syötin, syötin. Emilia ei kuitenkaan ollut eikä varsinkaan enää ole mikään tissillä tuntikausia viihtyvä vauva, vaan on aina syönyt itsensä täyteen ja ollut sillä tyytyväinen. Meininki on siis aika napakka drive in -tyylinen, ei mikään laivan leppoisa aamiaisbuffetti. 

Täysimetin Emiliaa neljän kuukauden ikään saakka. Joku ehkä sanoisi, ettei tämä pidä paikkansa, sillä yritimme kyllä opettaa vauvaa kolmen kuukauden jälkeen korvikkeisiin, mutta niistä maisteluista vauvaan oikeasti päätyneet määrät olivat häviävän pieniä. Emilia ei yksinkertaisesti pitänyt (eikä valitettavasti pidä vieläkään) korvikkeiden mausta. Pienen pienetkin määrät lisäksi riittivät aiheuttamaan ilmavaivoja vauvaparalle, joten joka kerta lopetimme totuttamisen muutamaan päivään. Pidempi yritys olisi ehkä tuottanut toivotummanlaisen lopputuloksen, mutta meillä loppui aina päättäväisyys kesken. Tissi on helpoin ja Emilialle sopivin. 

Syy yrittää korvikkeita oli se, että pääsisin itse ilman pumppailuja vauvasta hetkeksi irti. Jaksoin muutaman kuukauden pumpata ahkerasti, ja koska Emilia söi tyytyväisenä pullosta, pääsin koiran kanssa treenaamaan (ja jopa kisaamaan kerran). Emilian ruoantarpeen kasvaessa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että maitoa ei riitä sekä vauvalle että pumpulle - ja suoraan sanottuna pumppailu oli aika nihkeää puuhaa ja pullojen kanssa pelailu ärsyttävää. Niinpä se homma jäi jossain kolmen kuukauden kohdalla ja maitojen loputtua pakkasesta en olekaan ollut vauvasta kolmea varttia pidempään erossa. Toki hän pärjäisi syöttöjen välin eli 2-3 tuntia, mutta ei vain ole tullut lähdettyä millekään pidemmälle reissulle. 

Soseiden (4kk) ja puuron (5kk) aloituksen jälkeen Emilia on syönyt aivan samalla tavalla kuin ennenkin, eli kiinteä ruoka ei ole mitenkään vähentänyt tarvetta maidolle. En usko, että vielä useampaan kuukauteen tissi tuleekaan väistymään tärkeimmän aterian paikalta. Aion imettää niin pitkään kuin se vain on esimerkiksi työkuvioiden osalta mahdollista - eli aika näyttää, loppuuko homma yhdeksän kuukauden, vuoden vai puolentoista kohdalla. 

Vielä loppusanoina: imetys on minun mielestäni aivan ihanaa puuhaa. Jossain vaiheessa, muutaman viikon ajan se sattui aivan helvetillisesti ensimmäiset 30 sekuntia. Siitä selvittiin ihan vain hampaita kiristelemällä ja itkua pidättämällä. Emilialla on myös pari kertaa ollut lyhyt raivovaihe, eli syystä tai toisesta ruokailuhetkeen on sisältynyt karjumista ja itkua. Kertaakaan en ole kuitenkaan miettinyt, että loppuisipa tämä homma jo, vaan ennemmin pelottaa, miten rankalta imetyksen lopettaminen minusta tulee tuntumaan. Saatan kyllä olla toista mieltä siinä vaiheessa, kun ensimmäiset hampaat puhkeavat. 

Jos vain mahdollisuus tulee niin suosittelen kyllä kokeilemaan! 

Mitä uuteen kotiin tarvitaan?

Meillä alkaa olla jos jonkinlaista pientä kivaa hankintalistalla uutta kotia varten. Kun muutto käy pienestä kerrostalokaksiosta 140-neliöiseen omakotitaloon, on itsestäänselvää, että olemassaolevalla tavaramäärällä ei tyhjää tilaa täytetä. Ei sillä että tavoitteena olisikaan luoda huoneisiin heti täyttä tunnelmaa, mutta jotkin investoinnit ovat välttämättömiä.*

*Välttämättömiä as in ilman näitä emme mitenkään selviäisi hengissä. 

Talo tulee varmasti alkuun kumisemaan tyhjyyttään kuin Skanssin ravintolaosasto korona-aikaan. 

Nämä listalle päätyneet asiat ovat about tärkeysjärjestyksessä seuraavanlaisia:

¬ Piha-aita. Kaksi koiraa, pian liikkumaan oppiva vauva, kävelytie pihan yhdellä sivulla ja autotie toisella. Tarvitseeko muuta sanoa?

¬ Pannut ja kattilat. Muutamme ensimmäisen kerran induktiolieden ääreen ja tähän saakka kokkausastiamme ovat olleet lähinnä kotoa saatuja tai Prismasta ostettuja ja mahdollisimman halpoja. Oikeastaan jatkamme todennäköisesti tällä Prisma-linjalla, mutta nyt vaan astioiden pohjasta on löydyttävä erilainen merkki kuin ennen. 

¬ Sohva. Tämänhetkinen sohvamme on vaalea kangassohva, jolla säännöllisesti nukkuu musta, karvainen koira. Nämä kaksi eivät oikein kulje käsi kädessä. Karvojen lisäksi sohvan puhdistaminen suklaasta, jäätelöstä sun muusta arkiruoasta on käytännössä mahdotonta. Ennen Emilian helmikuisia nimiäisiä yritin olla reipas emäntä ja pestä sohvatyynyjen päälliset koneessa, mutta lopputulos oli heikko: 4/6 tyynyä pestynä ennen hermojen katkeamista ja luovuttamista, 2/4 rikkinäistä vetoketjua pestyissä tyynyissä. Jokaisen päällisen irrottamiseen meni vartti, takaisinlaittamiseen lähemmäs puoli tuntia. Totesin, että ajankäyttöni prioriteetit ovat muualla. 

¬ Vaatekaappi/vaatekaappeja. Jos jotain negatiivista talosta on mainittava, voisi siellä olla hieman enemmän säilytystilaa. Nyt kaappeja löytyy yhden eteisen seinän ja yhden lastenhuoneen seinän verran. Kodinhoitohuoneeseen mahtunee myös jonkin verran liinavaatteiden tyyppistä tavaraa. Esimerkiksi meidän makuuhuoneessamme ei kuitenkaan ole lainkaan valmista systeemiä vaatteille. Makuuhuoneemme on valtava - entinen autotalli - joten sinne kyllä mahtuu ihan kunnon kaapisto, kunhan vain sopiva löytyy ja se istuu budjettiimme.

¬ Klapikone. En ota tähän kantaa. Olen itse hakannut halkoja viimeksi noin yhdeksän vuotta sitten ihan käsikäyttöisellä kirveellä joten asiantuntijuuteni ei aivan riitä väittelyyn miehen kanssa siitä, onko sähkökäyttöinen kone todella tarpeellinen. Puita kyllä varaavaa takkaa ja leivinuunia varten tarvitaan joka tapauksessa. 

¬ Linnunpönttö. Jos mies saa klapikoneen, minä haluan pöntön, jonka liikennettä voin omasta ikkunasta tarkkailla aamukahvia rauhassa hörppien (tai riemuissaan kiljuvaa, ryömivää vauvaa pistorasioilta ja koiria kiljuvalta vauvalta suojellen). 

Tämä on niin jännittävää! Niin kutkuttavaa, niin jännittävää! Vaikka tällaisista listoistamme kaikki kohdat voidaan vetää yli todennäköisesti vasta vuoden, kahden kuluttua, on suunnittelu hykerryttävän ihanaa. En malta odottaa!

P.S. Kaupat tehdään 20.4. ja meidän on oltava pois nykyisestä asunnostamme kuun viimeisenä päivänä - eli jos jotain kummallista sattuu ja kauppa peruuntuu, on meillä kymmenen päivää aikaa keksiä, minne me ja kaikki irtaimistomme siirrymme. Vaikka periaatteessa kaikki on jo sovittua ja selvää, saamme kyllä silti pidättää hengitystä aika pitkälle loppuun saakka.

Saatoimme käydä tänään ajelemassa tulevalla kotikadullamme (50m, päättyvä, joten ajelu oli nopea). Siellä se meidän talomme odottaa.