tiistai 9. kesäkuuta 2020

Synnytyskertomus (rv 39+4)

Ollessani itse raskaana käytin valtavasti aikaa siihen, että ahmimalla ahmin ihmisten kirjoittamia synnytyskertomuksia blogeista ja verkkokeskusteluista. Googlasin kaikki mahdolliset hakusanat ja varsinkin raskauden loppua kohden halusin tietää sen, millaisia kokemuksia ihmisiä oli juuri minun senhetkisillä viikoillani synnytyksestä ollut. Haluan nyt kantaa korteni kekoon ja auttaa niitä, jotka tekevät samaa ja käyttävät tavallani työ-, opiskelu- tai vapaa-aikaansa perehtyäkseen tulevaan. Ja onneksi olkoon, että osuit lukemaan juuri minun kertomustani: Synnytys oli minulle ehdottomasti positiivinen kokemus joten ehkä saat tästä helpotusta mahdolliseen jännitykseen!

Tämä teksti on pitkä ja kirjoitettu ajatellen tulevia synnyttäjiä, mutta ihan feel free ja lue ihmeessä loppuun saakka, jos aihepiiri kiinnostaa.


 



Ennen synnytyksen käynnistymistä
Kuten sanottua, luin netistä jok'ikisen synnytyskertomuksen jonka vain onnistuin googlaamalla löytämään. Se oli minun tapani valmistautua. En niinkään halunnut perehtyä virallisiin lähteisiin ja oppia tarkalleen, mitä anatomisesti synnytyksessä tapahtuu, vaan kaipasin vertaistukea ja kuvan siitä, millainen synnytyksen kulku voi olla. Siinä missä moni jättää muiden hirveät kokemukset lukematta, jotta ei stressaantuisi niistä, minun ajatukseni oli tämä: Kaikki, mikä omassa synnytyksessäni menee paremmin kuin painajaismaisimmissa kertomuksissa, on plussaa. Halusin tietää, millaiset asiat synnytyksessä ovat mahdollisia, jotta pystyin suhtautumaan rennosti ja positiivisesti omaani. Luin esimerkiksi synnytyskertomuksen, jossa nainen oli revennyt käytännössä täysin, ja ajattelin sen jälkeen, että jos minulle ei käy aivan noin pahasti, voin olla iloinen. Luin naisesta, joka oli oksentanut läpi synnytyksen, ja ajattelin, että jos en joudu oksentamaan, se on plussaa. Strategiani toimi ja vaikka odotin ja jännitin synnytystä, odotus ja jännitys olivat positiivisia tunteita. Asetin riman alas ja sanoinkin kaikille, että tavoitteeni on selvitä hengissä (ja synnyttää se vauva). Kohti raskauden loppua halusin vain päästä tositoimiin.


Alkoi vähän tuntua jo loppuvaiheessa.


Luin myös siitä, että supistuskivut ovat kuin kovia kuukautiskipuja, ja se lievensi jännitystäni, sillä olen aina kummallisella tavalla nauttinut kuukautiskivuista( I know). Uskoin siis etukäteen, että selviäisin supistusten kanssa suhteellisen hyvin. En erityisemmin harjoitellut mitään hengitystekniikoita, mutta luin, että kipua lieventää hyvin se, että supistuksen aikana hengittää ulos y-kirjainta. Suosittelen kokeilemaan! Hengitys kuulostaa siis supistuksen aikaan tältä: "Hyyyyy hyyyy hyyy hyyy". Mikään muu vokaali ei minulla toiminut yhtä hyvin (testasin kyllä, ei kannattanut).

Satuin sairastamaan kovan flunssan pari viikkoa ennen synnytystä, ja se harmitti, sillä en pystynyt venyttelemään ja muuten pitämään kroppaa "valmiudessa". Myös lenkit koirien kanssa jäivät väliin. Onneksi sentään pahimmat oireet olivat kuitenkin ohi kun synnytys käynnistyi.


Käynnistyminen
Ensimmäisen kerran tunsin pientä supistelua viikoilla 39+1. Oli lauantai-ilta, 12.10.,  ja olin juuri mennyt sänkyyn nukkumaan. Tuntemukset eivät olleet kipua, mutta uudenlaisia. Olin veikannut koko raskauden, että vauva syntyisi etuajassa ja tiesin jotenkin heti, että no niin, tästä se lähtee! Lauantain ja sunnuntain välisen yön nukuin kuitenkin vielä suhteellisen hyvin - heräilin kyllä silloin tällöin supistuksiin, mutta ne pysyivät hyvin maltillisina. Luulen, että heräilyä ja pientä valvomista aiheutti kivun sijaan ennemminkin se, että olin niin innoissani ja tuntemukset olivat raskaudessa uudenlaisia.

Sunnuntaina kävimme syömässä anoppini luona, ja muistan, kuinka ruokapöydässä minua supisti silloin tällöin. Oli ihanaa tuntea, että kropassa todella tapahtuu jotain. Kerroin muille tuntemuksista, ja tunnelma oli rauhallinen mutta odottava.

Sunnuntai-iltana supistukset alkoivat tuntua pikku hiljaa vahvemmilta. Kirjasin alkamisaikoja ylös ja jossain vaiheessa aloin kellottaa myös supistusten kestoja, kun ne alkoivat olla selvärajaisempia. Mies meni nukkumaan ja minä jäin sohvalle katsomaan televisiota, rapsuttamaan Vilua ja viestittelemään kavereiden kanssa.




Supistukset alkoivat käydä voimakkaammiksi. Söin Geishaa, kuuntelin voimamusiikkiani eli Michael Bublén joululevyä (lokakuussa, kyllä) ja pyöritin televisiossa jotain turhaa, kuten Yle Areenasta majavadokkaria. Aloin olla todella kivulias ja kävin hakemassa miehen seuraksi. Hän lämmitti minulle kauratyynyä, joka auttoi alaselälle asetettuna ihanasti. Puhkuin yytä supistukset ja koetin hakea sohvalla hyvää asentoa. Selälläni en voinut maata lainkaan, sillä silloin kipu oli paljon kovempaa kuin istuen, kontillaan tai seisten. Supistukset tulivat tiheimmillään noin viiden minuutin välein ja minun oli jo todella vaikea olla.

Aamuyöllä kolmen kieppeillä soitin TYKSiin. Samalla hetkellä kun otin kännykän soittotarkoituksessa käteen tunsin, kuinka supistusten voimakkuus heikkeni. Kroppa tuntui jänistävän, kun tosipaikka olikin käsillä - "Nääh, ei tää nyt vielä the real deal ole, mennään nukkumaan". TYKSin hoitajakin sanoi, että kuulostan vielä sen verran selväpäiseltä, ettei hän suosittelisi lähtemään sairaalaan. Supistukset todella hiipuivat sekä voimakkuudeltaan että tiheydeltään, ja sairaalaanlähtöön valmistautunut miesrukkakin painui pehkuihin vain herätäkseen parin tunnin päästä töihin. Itse en nukkunut yöllä muutamia vartin torkkuja enempää.


Oli aika hurjaa ensimmäisen valvotun yön jälkeen odotella, että milloin homma jatkuu.

Maanantaina supistuksia tuli silloin tällöin, mutta pärjäsin hyvin yksin kotona. Ystäväni kävi hakemassa Vilun hoitoon neljän aikoihin, ja kun juttelin hänen kanssaan, supistus hankaloitti puhumista. Pystyin kuitenkin seisomaan ja jossain määrin järkevästi keskustelemaan. Vasta illalla supistukset lähtivät voimistumaan samalla tavalla kuin sunnuntai-iltana; hengittelin, voihkin, katsoin telkkaria, viestittelin, söin suklaata. Mies meni nukkumaan ja minä jäin sohvalle. Supistukset olivat tässä vaiheessa jo todella kipeitä. Ne todella tuntuvat kuukautiskivulta, mutta ovat paljon terävämpiä. Alavatsan lisäksi koko lantio ja alaselkä ovat hetken tulessa.

Kymmenen, yhdentoista aikoihin yksi supistus iski kovempaa kuin aiemmat. Tähän saakka supistukset olivat alkaneet rauhallisesti, voimistuneet, polttaneet ja laantuneet, mutta tämä yksittäinen jätti voimistumisen välistä ja hyppäsi suoraan kipeimpään polttoon. Säikähdin, sillä en ollut osannut valmistautua niin yhtäkkiseen kipuun - aloin ihan hädissäni itkeä ja minun oli keräiltävä itseäni ennen seuraavaa polttoa. Mieskin heräsi itkuun ja jäi valvomaan seurakseni.

Supistukset tihenivät, pitenivät ja voimistuivat. Heiluin, hengittelin ja käytin kauratyynyä. Moni sanoo, että suihku auttaa kipuun, mutta minulle ei tullut mieleenkään raahautua suihkuun tietoisena siitä, että sen jälkeen olisi kuivattava ja puettava vaatteet päälle. Halusin vain olla omassa kuplassani ja hengittää supistukset pois. Yhden aikoihin yöllä, eli tiistain 15.10. puolella aloin varmistella, että olihan sairaalakassissa kaikki mukana - en ollut pakannut sitä juurikaan etukäteen, ja nyt osoittelin miehelle tavaroita, jotka pitäisi ottaa mukaan. Nojasin keittiönpöytään ja supistukset tulivat jo muutaman minuutin välein. Kun tajusin, että supistusten väli oli niin lyhyt, säikähdin hieman - olisiko meidän pitänyt jo aiemmin lähteä, vaikka pärjäsin kivun kanssa? Tuleeko se vauva jo, jos kerran supistelen niin tiheään?

Lähdimme tiistaina, 15.10., aamuyöllä kolmen aikoihin ajamaan sairaalaan. Oli pakkasta ja auto jäässä, ja minä tärisin etupenkillä niin, että pelkäsin kroppani lopettavan synnytyksen siihen paikkaan. Matka kesti kymmenisen minuuttia ja perillä jätimme auton aivan synnärin sisäänkäynnin viereen. Kesken lyllerryksen autolta oville minua supisti, ja siinä kauniissa, kirkkaassa pakkasyössä mietin, että tämän hetken muistan ikuisesti. Kuu paistoi tummalta taivaalta, hengitys höyrysi ja vauva teki tuloaan.


Avautumisvaihe sairaalassa
Meidät otti vastaan hoitaja, joka oli sattumalta myös nimeltään Ella. Hän ohjasi meidät istumaan ja kirjasi meiltä tietoja koneelle ylös. Minä yritin kiltisti hymyillä tuolilla samalla kun supistus kesken haastattelun iski. Hoitaja huomasi, kuinka kipeää hymyn takana teki, ja sanoi hymähtäen, että saat kyllä ihan rauhassa ottaa supistuksen vastaan.

Pääsin suoraan käyrille. Olin noin kolme senttiä auki ja kaikki vaikutti hyvältä. Vaihdoin sairaalakamppeisiin ja pääsimme huoneeseen, jonka viereisessä kylpyhuoneessa oli amme. En ollut etukäteen ajatellut, että haluaisin ammeeseen, mutta kun kerran mahdollisuus oli, niin päätin kokeilla. Supistukset olivat sairaalaan tultaessa helpottaneet ja tulivat enää noin viiden minuutin välein. (Tämä on ilmeisesti suhteellisen tavallista, että siirryttäessä tutusta ympäristöstä uuteen synnytys hetkeksi hidastuu.) Kylpy pehmensi kipua, kunhan onnistuin löytämään ammeessa sopivan asennon - se oli yllättävän hankalaa, sillä amme ei ollut mitenkään erityisen ergonominen (tai sitten en vain ymmärtänyt muotoilua). Ammeen reunoilla oli led-kynttilöitä ja valaistus oli hämärä. Hengittelin ja lilluin. Oli ihanaa olla alasti ja jotenkin kokea, kuinka koko kroppa teki töitä.

Olin ammeessa muutaman tunnin ja halusin sitten nousta ylös, kun mukavaa asentoa ei tuntunut enää löytyvän. Synnytyssalissa laitoin taas voimamusiikkini soimaan (Bublé ja myös Justin Bieberin joululevy. Kyllä.) pienestä kaiuttimesta, jonka olimme ottaneet mukaan. En pystynyt juurikaan syömään miehen tuomaa mäkkäriateriaa, mutta närpin sen verran kun kykenin ja söin myös muutaman suklaan. Sen enempää en pystynyt tankkaamaan.

Kätilöiden sanoin huoneessamme oli ihana tunnelma, ja olen itse täysin samaa mieltä. Huone oli ensimmäisessä kerroksessa ja ikkuna oli Hämeenkadulle päin. Seurasimme, kuinka ihmiset kulkivat ohitse pimeässä pyörillä, kävellen ja autoilla, ja hiljalleen päivä alkoi sarastaa. Rauhalliset joululaulut soivat ja supistusten aikana keskityin rentouttamaan lantiota ja hengittämään rauhallisesti. Istuin jumppapallolla ja kätilöt kävivät vain silloin tällöin tsekkaamassa, oliko kaikki hyvin. Olin ylpeä siitä, miten hyvin kestin kipua ja hanskasin supistukset - pystyin ihan hyvin ottamaan kännykällä kuvia, laittamaan viestiä perheelle ja ystäville ja juttelemaan miehen kanssa. Minulla on todella matala kipukynnys elämässä muuten, mutta supistukset olivat sellaista kipua, johon osasin suhtautua rauhallisesti, ja jokaisen iskiessä tiesin, että tämä vie lähemmäs ponnistusvaihetta. Jumppapallo riitti kivunlievitykseksi. Se, että olimme nyt sairaalassa, helpotti oloani, sillä enää ei ollut jännitystä siitä, milloin sairaalaan pitäisi lähteä. Nyt sain vain rauhassa keskittyä synnyttämään.


 


Aloin olla kuitenkin väsynyt, sillä olin ollut hereillä tässä vaiheessa jo kaksi vuorokautta muutamia alle puolen tunnin torkkuja lukuunottamatta. Yritin levätä selälläni, mutta se teki supistuksista aivan helvetillisiä. Poltto oli makuuasennossa aivan hirveää, joten minun oli jaksettava istua. Seisten kipu oli myös kovempaa, mutta aloin miettiä, olisiko parempi kestää kipua seisten, jos avautuminen näin etenisi nopeammin.

Olin jossain vaiheessa vielä hetken ammeessa, ja se auttoi vähän, sillä sain kroppaa rentoutumaan. Nuokuin supistusten välissä ja toivoin vain, että pääsisin nukkumaan. Puolenpäivän aikoihin väsymys alkoi painaa ihan tosissaan ja minusta tuntui siltä, etten ehtinyt supistusten välillä levätä enää riittävästi. Ajattelin, että supistuskipu on vielä hallinnassa ja että kykenen kyllä puuskuttamaan kivun ylitse, mutta kroppa alkoi olla eri mieltä. Se tärisi ja huusi lepoa. Olin muistaakseni viisi tai kuusi senttiä auki, ja kätilöt alkoivat kysyä, mitä mieltä olisin epiduraalista. Olin selvinnyt niin kauan ja niin pitkälle ilman, että minua houkutteli nähdä, miten pitkälle voisinkaan päästä kokonaan "luomuna". Sinnittelin vielä hervottoman kropan kanssa hetken, mutta lopulta tajusin, että kivunlievitys voisi ehkä mahdollistaa vähän lepoa ja näin säästää voimia ponnistukseen. Kätilötkin suosittelivat epiduraalia juuri sen vuoksi, että saisin hetken levätä. Oli riski, että piikki hidastaisi tai jopa pysäyttäisi synnytyksen, mutta rentouttamalla kroppaa se saattaisi myös edistää tapahtumia. Päätin, että otan epiduraalin.





Epiduraalista ponnistamiseen
Aika päätöksestä siihen, että lopulta sain epiduraalin, oli elämäni pisin ajanjakso. Kun olin päättänyt ottaa kivunlievityksen, koko kroppa tuntui antavan periksi eikä mielikään enää pysynyt kasassa kun tiesi, että helpotusta on tulossa. Itkin aivan hervottomasti, huusin ja kiemurtelin kyljelläni. Supistukset sattuivat enemmän kuin mikään ikinä ja pelkäsin sitä, osaisinko olla paikallani niistä huolimatta - olin kuullut, että epiduraalia laitettaessa tulisi pystyä olemaan aivan liikkumatta. Tämä ei onneksi pitänyt paikkansa: Riitti, että en heilunut pahasti.

En osaa oikein riittävästi sanoittaa sitä, miten hirveä hetki tuo epiduraalin odottaminen oli. Ne olivat oikeasti elämäni pisimmät minuutit. Ei ollut enää mitään merkitystä sillä, mitä muut ajattelivat - itkin ja huusin aivan valtoimenani. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miltä anestesialääkäri näytti - anelin vain häntä laittamaan piikin äkkiä enkä kertaakaan kääntynyt kyljeltäni katsomaan hänen suuntaansa. Hän oli mies ja ihan mukavan oloinen, mutta se on kaikki, mitä tiedän.

Piikin laittaminen ei supistuskivuissa tuntunut missään. Pistämisen jälkeen muutama supistus vielä sattui, mutta sitten kipu laantui ja saatoin nousta sairaalasängyllä istumaan yhtäkkiä aivan rauhallisesti hengittäen. Tunne oli uskomaton. Monitori näytti, että nyt supistaa, mutten itse tuntenut mitään. Kipu hävisi täysin. Olin taas oma itseni, ja yksi kätilöistäkin kommentoi, että kylläpä on eri ihminen yhtäkkiä hoidettavana.

Sain ruokaa eteeni ja eräs aivan ihana kätilöharjoittelija jäi huoneeseen kanssani juttelemaan, kun mies lähti hakemaan itselleen syötävää. Oli ihan hullua höpötellä gradusta ja harrastuksista kesken synnytyksen, kun olin vielä hetki sitten itkenyt tuskissani kuin sekopäinen. Toivoin vain, että kroppa jatkaisi synnytystä eikä hidastaisi vauhtia epiduraalin vuoksi.

Hidastumista ei onneksi tarvinnut kauaa pelätä: Kun olin jäänyt hetkeksi huoneeseen yksin, tunsin, kuinka (todella tyylikkäissä) verkkoalushousuissa räjähti. Siis kuului oikeasti poks ja tunsin, kuinka (todella tyylikäs) jättiside alushousuissa kastui läpimäräksi. Ei tarvinnut epäillä sitä, oliko lapsivesi mennyt - se ei "mennyt", vaan se todella räjähti. Kutsuin kätilön heti paikalle.

Epiduraalista vesien menoon oli kulunut noin puoli tuntia, ja vesien menosta siihen, että sain ryhtyä ponnistamaan, kului suunnilleen sama aika. Epiduraali oli siis kaikin puolin aivan täydellinen valinta: Sain levätä ja syödä hetken, vedet poksahtivat ja avauduin loput nelisen senttiä about tunnissa. Onneksi en lähtenyt leikkimään sankaria ja yrittämään niin sanottua luomua synnytystä! Tunne jälkeenpäin olisi saattanut olla hieno ja voimaantunut, mutta ihan riittävän hieno ja voimaantunut se oli epiduraalin ottaneenakin.


Ponnistusvaihe
Olin etukäteen ajatellut, etten haluaisi synnyttää puoli-istuvassa asennossa. Monet kirjoittivat - ja tämän tarkistin myös virallisista lähteistä - sen olevan epäluonnollinen asento lapsen syntymiselle. Esimerkiksi kyykyssä tai nelinkontillaan vauvan olisi helpompi syntyä. Kerroin toiveeni kätilöille ja se oli heidän mielestään hyvä valinta. Kun sain luvan alkaa testailla ponnistamista, olin alkuun kyljelläni. Pyörittelin päällimmäistä jalkaa ilmassa ja sanoin ääneenkin, että tuntuupa ihanalta vähän venytellä, kun on ollut flunssassa eikä sitä ole voinut vähään aikaan tehdä. Jep, nautiskelin venytyksistä kesken synnytyksen - kiitos, epiduraali. Kokeilin ponnistamista muutamaan kertaan ja hiljalleen ponnistamisen tarve kasvoi.

Epiduraali on siitä jännä, että koska se puuduttaa synnytyskanavan, ponnistamisen tarve tuntuu siltä, kuin pitäisi käydä todella suurella kakalla. Siis oikeasti tuntuu siltä kuin ponnistaisi vauvaa perberistä ulos. Tunne oli todella hämmentävä ja minulla meni harjoittelemiseen useampi ponnistus ennen kuin uskalsin luottaa siihen, että olen ihan oikein synnyttämässä. Sitä mukaa kun ponnistamisen tarve kasvoi, estot alkoivat hälvetä ja minun oli vain pakko työntää. Siirryin nelinkontilleni, roikuin miehen paidasta ja tässä vaiheessa homma alkoi tosissaan sattua. En tuntenut vieläkään supistuksia, joten en tiennyt, milloin minun piti ponnistaa. Huusin kätilöitä ja miestä kertomaan, milloin supistukset tulevat, jotta tiesin, milloin ponnistamisesta olisi eniten hyötyä. Ponnistamisen tarve oli kuitenkin päällä koko ajan ja minun oli vaikeaa levätä supistusten välillä.

Siinä kontillani miehen paidassa roikkuessani suustani pääsi turhautunut huuto: "Mä en halua tehdä tätä!" Jo ennen kuin olin sanonut lauseen loppuun pidin sitä itsekin tilanteessa ihan hölmönä, sillä se ei ollut totta - huuto oli ihmeellinen saippuasarjoista opittu repliikki, joka jossain vaiheessa synnytystä "pitää" sanoa. Minä en ollut niin epätoivoinen, että olisin oikeasti halunnut lopettaa synnyttämisen siihen paikkaan. Kätilökin taisi kommentoida, että nyt on vähän myöhäistä enää perua. Eräs kätilöistä ohjeisti muutenkin olemaan mahdollisimman hiljaa, jotta ponnistaminen olisi tehokkaampaa. Tätä neuvoa en todellakaan pystynyt noudattamaan, vaan ponnistaessa oli pakko karjua. Jälkikäteen sain kommenttia, ettei se edes mitään huutamista ollut vaan ääntä jostain aivan toisesta maailmasta.

Kätilöt pyysivät minut kylkiasentoon, sillä vauva oli kuulemma hieman jumissa. Jatkoin ponnistuksia kyljelläni. Yksi kätilöistä - ainoa, jonka kanssa en kokenut kemioiden aivan täysin kohtaavan - tuli sanomaan minulle kasvotusten, että nyt täytyy ponnistaa kovempaa, sillä vauva on saatava ulos. Yritin, mutta tilanne ei parantunut. Ärsyttävä kätilö tuli uudelleen pääpuolelleni ja sanoi, että nyt siirry selällesi, "vauvalla on nyt hätä". Muistan nuo sanat ikuisesti. Vauvan sydänäänet alkoivat hiipua. Siirryin puoli-istuvaan asentoon ja jatkoin ponnistamista.

Kuulin, kuinka yksi kätilö sanoi hiljaa toiselle: "Anna ne sakset." Tajusin heti, mistä on kyse. Toinen kätilö sanoi, myös hiljaa, puuduttaneensa paikat. Ajattelin, että ei saatana, ette leikkaa, ja kun seuraava supistus pian tuli, ponnistin saksien kuva mielessä niin kovaa kuin ikinä vain pystyin. Ponnistin jotenkin päättäneenä, että nyt se vauva tulee ulos, halusi tai ei. Myöhemmin kätilö kertoi, että oli antanut minulle mahdollisuuden ponnistaa vielä tämän yhden kerran, ja sen jälkeen hän olisi leikannut välilihan. Lähellä siis käytiin.

En osaa kuvailla sitä helpotusta, jonka tunsin, kun Emilian pää syntyi. Kätilöt huusivat, että lopeta ponnistaminen, lopeta. Odotin. Hetken kuluttua kätilöt kehottivat työntämään ihan varovasti. Puskin hieman, ja vauva luiskahti ulos. Jos pään syntyminen oli helpottavaa, tämä oli kyllä sitä kymmenkertaisesti - sekä fyysisesti että henkisesti. Olin tehnyt sen. Se oli ohi. Itkin hiljaa helpotuksesta, kun Emilia nostettiin rinnalleni. Olin suurimmaksi osaksi vain helpottunut, en välittömästi sydämen kuvat silmissä. Siinä se vauva nyt oli, minun ihollani. Limaisena ja kinaisena, hurjan tumma ja paksu tukka päässään, nenä vähän lytyssä ja silmät kiinni. Kasvot olivat aivan täydet, vähän turvonneet, ja niin täydelliset. Siinä hän nyt oli. Meidän vauva. Tiistaina 15.10. noin kello 16.

Tämä kuva vetää yhä vain hiljaiseksi. Tuo hetki oli aivan uskomaton, täysin mahdoton kuvailla.


Ponnistusvaiheen jälkeen
Olin onneksi lukenut istukan synnyttämisestä, eikä minulle tullut yllätyksenä, että kun kaikki muka oli jo hoidettu ja olisin halunnut vain tuijottaa vauvaa ja hengittää hiljaa, piti vielä jaksaa puskea istukka ulos. Minulla ei ollut hommaan lainkaan voimia ja ponnistaminen oli suhteellisen heikkoa. Kätilöt painelivat aika ronskisti (omituisen tyhjältä tuntuvan!) vatsan päältä ja lopulta käytännössä vetivät istukan ulos. En halunnut nähdä istukkaa - en muutenkaan missään vaiheessa synnytystä katsellut kriittisten paikkojen suuntaan vaan pelkät tuntemukset siitä, mitä tapahtui, riittivät minulle.

Yllättäen en ollut revennyt lähes lainkaan, vaikka vauvalla oli ollut pieniä vaikeuksia mahtua ulos. Kätilö ja harjoittelija keskustelivat siitä, tarvittiinko tikkejä ollenkaan, ja päätyivät tekemään yhden. Tikkaaminen oli ehkä vähän epämiellyttävää, muttei sattunut lainkaan ja oli ohi hyvin nopeasti.

Kätilö näytti, miten vauvaa pitäisi ohjata tissille, ja sen jälkeen saimme olla yksin perheen kesken jonkin aikaa - ehkä tunnin, en muista enää tarkalleen ja muutenkin tämän vaiheen muistikuvat ovat aika lailla tasoa "vauva, vauva, tässä on tämä meidän vauva, kato kulta, vauva, huh, oon niin poikki". Oman aikamme jälkeen vauva putsattiin kunnolla, mitattiin ja punnittiin (2960g ja 47cm), ja minut käskettiin suihkuun. Olin sängyltä noustessa yllättävän hyvässä kunnossa - pystyin kävelemään itse suihkuun ja siellä peseytymään suht normaalisti. Vähän olo oli hutera, mutten tiedä, johtuiko se osittain myös kadonneesta vatsasta ja painopisteen muutoksesta. Vatsa tuntui niin kummalliselta - se olikin yhtäkkiä tyhjä! Kätilö sanoi, että suihkussa olisi pitänyt pissata, mutta se oli aivan mahdotonta. Pesin verta ja hikeä pois ja puin äkkiä päälleni ennen kuin jälkivuoto ehti sotkea kaiken.


Rakas.

Mitä olen ajatellut synnytyksestä sen jälkeen?
Kun sairaalassa kysyttiin seuraavana päivänä, mitkä pisteet synnytykselle antaisin, vastasin, että yhdeksän kymmenestä. Synnytys oli minulle ehdottomasti positiivinen yllätys. Etenkin supistukset olivat helpompia kestää kuin olin kuvitellut, ja epiduraali teki loppuvaiheestakin siedettävän. Jotenkin koko tapahtumaa väritti ihanan rento tunnelma - vaikka paikalla olleet voivat olla toista mieltä toimintaani ulkopuolelta seuranneena. Minulle itselleni omassa kuplassani kokemus oli kuitenkin hieno ja todella voimaannuttava - sellainen stereotypinen naiseuden ylistys ja todiste siitä, mihin kaikkeen naisen keho voi kyetä. Olin varsinkin pari ensimmäistä kuukautta synnytyksen jälkeen kropalleni niin kiitollinen ja myös niin ylpeä siitä, että olisin voinut kertoa synnytyksestäni ihan kenelle tahansa, joka vain olisi jaksanut kuunnella. Alkuvuodesta palasin jotenkin maan pinnalle ja vasta silloin aloin käsitellä sitä kipua ja jännitystä, joka synnytykseen kuitenkin oli liittynyt - näin jopa painajaisen, jonka jälkeen ajattelin, etten enää ikinä synnytä. Jotenkin minun oli siis käsiteltävä synnytys loppuun saakka myös negatiivisine puolineen, kun suoraan synnytyksen jälkeen muistelin ja mietin vain sen hienoja hetkiä ja tuntemuksia.

Nyt ajattelen, että synnytykseni meni todella hyvin ja olen siitä hurjan kiitollinen. Minulla oli tuuria, mutta koen myös, että henkinen duuni jota valmistautuessani tein oli kannattavaa. Synnytyskertomusten lukeminen, riman asettaminen matalalle ja suurten suunnitelmien tekemättä jättäminen osoittautuivat kohdallani toimivaksi keinoksi kokea synnytys positiivisesti. Tiedän, että jos minulle olisi esimerkiksi tehty episiotomia (josta siis olin yhden ponnistuksen päässä), kokemukseni olisi täysin erilainen. Nyt kaikki kävi hyvin ja jos meille joskus tulee toinen lapsi, tiedän, että pystyn suhtautumaan synnytykseen tämän kokemuksen pohjalta hyvinkin rauhallisesti. Veikkaan, että odotan synnytystä jonain päivänä jopa innoissani, sillä minua kiinnostaa nähdä, syntyykö toinen ensimmäistä reippaammin, kuten yleensä ilmeisesti käy.

Omat, vain ja ainoastaan yhteen synnytykseeni perustuvat (!) neuvoni tulevalle ensisynnyttäjälle ovat siis seuraavat:

  • kuuntele itseäsi, kun valmistaudut. Kaipaatko tarkkaa, anatomista tietämystä tueksesi vai onko parempi jättää turhan informatiivinen materiaali väliin? Tee juuri kuten itsestäsi parhaalta tuntuu, mutta synnytyskertomuksiin kannattaa joka tapauksessa jonkin verran perehtyä, jotta tiedät, mitä synnytyksessä voi tapahtua.
  • luota kätilöihin. Jos et esimerkiksi ole halunnut valmistautua etukäteen lainkaan, pärjäät silti varmasti - kätilöt tietävät tasan tarkkaan mitä tekevät. Kerro ja kysy synnytyksen aikana kaikki, mitä haluat ja minkä kivuiltasi pystyt. Kätilöt ovat kuulleet ja nähneet kaiken.
  • hengitä supistusten aikana ulos y-kirjainta.
  • kokeile jumppapalloa.
  • ota epiduraali, jos edes harkitset sitä. 
  • lepää ja tankkaa ennen synnytystä - eli jos supistelu alkaa rauhallisesti kuten minulla, syö, juo ja nuku tai vähintään lepää niin paljon kuin vain voit.
  • tämä on vaikeaa ja voi aiheuttaa tuhahtelua, mutta: koeta nauttia synnytyksestä. Et tiedä, kuinka monta kertaa tulet sen kokemaan, ja vaikka se on hirveää, se on ainutlaatuinen tapahtuma jota muistelet vielä pitkään. 
  • varaudu siihen, että ensimmäinen kakallakäynti synnytyksen jälkeen on melkein yhtä hirveää ja vaikeaa kuin se vauvan ponnistaminen ulos. Siis aivan karmivaa. 
  • muutenkin eritteiden kanssa pelailu alkaa vasta synnytyksen jälkeen - vessassakäynnit kestävät pahimmillaan puoli tuntia kun verta on ja sitä tulee ja tulee ja kaikki tuntuu oudolta ja sattuu ja kävelet hitaammin kuin 100-vuotias. Itse synnytys oli yllättävän siisti tapahtuma.
  • yövy sairaalassa perhehuoneessa, jos mahdollista. En olisi todellakaan halunnut olla yksin ja täysin vastuussa vauvasta heti rutistuksen jälkeen.

Tsemppiä kaikille, jotka jonain päivänä synnyttävät tai seuraavat synnytystä vierestä! Tätä kertomusta oli ihana kirjoittaa - toivottavasti myös lukeminen oli mukavaa! 

lauantai 6. kesäkuuta 2020

Pieni bucket list kesälle

Alkava kesä on meidän ensimmäisemme täällä Paimiossa, melkein maaseudulla. Enää ei noin vaan lähdetä yksille jokirantaan tai piipahdeta hakemaan keskustasta ihanaa italialaista jäätelöä (joka syödään tietysti myös jokirannassa), mutta kaikenlaista muuta pientä tekemistä tässä silti on lämpimille kuukausille suunniteltu. Tämä on tietysti myös meidän ensimmäinen kesämme vanhempina, ja se vähän jännittää - saako kesästä kaiken irti, kun on kiinni vauvan rutiineissa? Voiko auringosta ja lämmöstä nauttia entiseen tapaan? Toisaalta mietityttää myös se, miten aurinkolaseja inhoavan vauvan suojaaminen uv-säteilyltä onnistuu. Tai ei kai sillä ole liian kuuma näissä ja näissä vaatteissa? Haittaako, jos se juo merivettä ja syö rantahiekkaa? Entä, jos ampiainen pistää tai punkki puree?





Jos nyt kuitenkin ajatellaan, että kaikki selviävät about hengissä, näitä juttuja haluaisin kesällä tehdä:

Jatkaa juoksemista, kuten aiemminkin jo kirjoitin. Tavoite on saada juostua kesän lopussa kymppi tuntiin, mutta vielä tärkeämpi tavoite on nauttia hölkästä ja pitää into tai edes tapa yllä. Kroppani vaatii paljon lihaskuntotreeniä juoksun tueksi, sillä polvet alkavat kiukuttelun heti jos jaloista loppuu voima, joten treeniä tulee tehtyä lenkkipolkujen lisäksi myös kotona ja ulkokuntosaleilla (vai sanotaanko niitä ulkokuntosaleiksi? Ulkotreenipaikka?). Ei sillä, treenaan perus jumppaa kotona pari kertaa viikkoon muutenkin, mutta nyt on kiva, kun treenillä on jokin oikeasti konkreettinen tavoite. 

Tutustua Paimion lenkkimaastoihin vielä laajemmin kuin mitä nyt olen koirien ja rattaiden kanssa kerennyt. Lähialueet ovat tulleet jo aika tutuiksi, mutta olisi kiva lähteä vähän kauemmaksikin - oli se sitten koko porukalla juosten, koirien kanssa kävellen tai keskenäni pyöräillen. 

Kuten tuli yllä jo mainittua: pyöräillä! Vanha Tunturini kaipaa huoltoa eli aivan ensin se on vietävä tsekattavaksi, mutta sitten. Haluaisin myös hankkia Emilialle istuimen tarakalle, jotta voisin ottaa hänet mukaan reissuille. Ihanteellisinta olisi olla sellainen perässä vedettävä kärry, jonka kanssa voi myös työntäen juosta, mutta lähemmäs tonnin hinta vähän jarruttelee tätä hankintaa. Tyydymme siis etsimään Torista istuinta ja Emilialle tietysti myös kypärää.

Meneepä nyt urheilupainotteiseksi, mutta pelata tennistä tuossa vieressä, urheilupuiston kentillä. En osaa lajia lainkaan, mutta se on hauskaa ja rankkaa eli ihanaa! Saa ilmoittautua pelikaveriksi, kunhan hermot kestävät sinne tänne sinkoilevat lyönnit.





Kerätä oman pihan omenia, syödä niitä, tehdä sosetta ja viedä mehustamoon. En ole ennen asunut paikassa, jonka pihalla olisi omia hedelmäpuita, mikä tekee tästä jännittävää. Toisaalta olen jo etukäteen varautunut myös siihen, että jännittävän ja idyllisen lisäksi omenankeruu voi olla aika tuskanhikistä ja raivostuttavaa hommaa, varsinkin kun omenat alkavat putoilla ja mädäntyä maahan. No, keskitymme nyt positiiviseen ja murehdimme muuta myöhemmin!

Käydä Paimion kirjastossa, joka on ihan tuossa kilometrin päässä meiltä. Toivoisin, että saisin siirrettyä Emilialle itseltäni innostuksen kirjoittaa ja lukea - tai sanotaan näin, että toivoisin, että Emilia jonain päivänä lukisi kuin teini-ikäinen Ella. Jo ala-asteella saatoin lukea kirjan päivässä ja rakastin Espoon Tapiolan kirjastossa notkumista, kun yritin valita, mitä kirjoja kotiin raahaisi. Luen nyt jo Emilialle vähintään iltasadun päivässä ja koetan kovasti rohkaista häntä myös itse "lukemaan" kirjojaan, eli kääntelemään sivuja ja syömään kansien kulmia.

Viettää aikaa pihallamme. Koska se on omenapuineen kaikkineen niin suloisen ihana!

Juoda viiniä pihallamme. Koska viini on niin suloisen ihanaa!

Kutsua ystäviä kylään, grillata, nauraa ja jutella. Viettää sellaista idyllistä nuorten, perheellisten pariskuntien kesää. Tai ei haittaa, vaikkeivät kaikki olisikaan perheellisiä, mutta sellainen keskiluokkaisen aikuinen meininki houkuttelee juuri nyt. Viinilasit käsissä, vauva yöunilla, grilli kuumana, ilta-aurinko lämpimänä kasvoilla. Ah.

Nukkua yksi kokonainen yö. Tällä hetkellä tämä näyttää epätodennäköiseltä, sillä Emilialle eivät vaikuta sopivan äidinmaidonkorvikkeet vaan ne saavat hänet oksentamaan vatsansa tyhjäksi. Kirjoitan tästä enemmän, kunhan olemme käyneet lääkärillä ensi viikolla. Jos kuitenkaan kenenkään muun ei ole mahdollista ruokkia Emiliaa yöllä, en usko saavani katkeamattomia unia (itkevä emoji tähän), sillä yösyötöt tuskin ovat ihan pariin kuukauteen loppumassa. Aina voi toivoa ja olen kyllä varmuuden vuoksi jaksanut pumpata muutaman annoksen maitoa pakkaseen - jos meille tarjoutuisi esimerkiksi miehen kanssa tilaisuus viettää päivä kahden kesken ja Emilia pääsisi mummille ja ukille hoitoon, ruokaa on edes joksikin aikaa tallessa. Woop!




Tätä listaa voisi kyllä jatkaa loputtomiin. Toivon, että pääsemme mökkeilemään kaikille sukujen mökeille, että käymme uimarannalla, että kävisimme Zoolandiassa näyttämässä Emilialle eläimiä, että Emilia pääsisi paljuilemaan, että leikkaisimme jonain päivänä nurmikon... Loppujen lopuksi aikeena olisi tehdä hirveän normaaleja ja tavallisia juttuja, mutta eikös elämä suurimmaksi osaksi ole sitä tavallista arkea. Miksei nauttia ja haaveilla siitä!
(Katsotaan, miten helppoa on nauttia arjesta syksyllä, kun palaan töihin ja on pimeää ja märkää ja kaikki ahdistaa. En manaa etukäteen, mutta epäilen vahvasti.)

Jos nyt vielä loppuun bonuksena: tavoitteena on myös saada gradua eteenpäin. Pelkkä edellisen virkkeen kirjoittaminen aloitti hien kihoamisen niskaan. Kyllä se sieltä vielä - hain jo yliopistolta jatkoa opinto-oikeudelle, kun kerran lakisääteisesti perheellistyttyäni sitä saan, joten esteenä on enää arjessa vauvanhoidolta vapautuva aika! Antakaa aikaa sekä kirjoittaa tänne että gradutiedostoon, siivota, treenata, lenkkeillä, syödä ja levätä!

Tiivistettynä toivomme siis alkaneelta kesältä aikaa, urheilua, aurinkoa, viiniä ja yöunia. Toteutuessaan olisi ihan jees kombo, eikö?


maanantai 1. kesäkuuta 2020

Emilian viikon sormiruoat

Emilia, nyt 7,5kk, aloitti sormiruokailun toden teolla vappuna eli kuukausi sitten, kun muutimme tänne uuteen kotiin. Vanhassa kämpässä asuimme viimeiset kuukaudet vesivahingon keskellä ja siinä selviytyessä menin vauvan ruokailujen kanssa sieltä missä aita todella on matalin eli hän eli lähinnä tissillä ja kaupan valmiilla hedelmäsoseilla (Emiliaa ei hedelmäpainotteisuus haitannut, pieni sokerihiiri). Uudessa osoitteessa olen päässyt purkamaan patoutuneita kokkailuhalujani ja syöttämään Emilialle fiksua ruokaa.

Emilia ei edelleenkään suostu syömään muita kuin makeita soseita, vaikka mielelläni sormiruoan ohessa tankkaisin häntä (suolattomalla) suolaisemmalla soseellakin. Hedelmäsose ja puuro menevät lusikalla syötettynä, mutta muuten hän on tyytyväinen ruokailija vain silloin, kun saa itse poimia ruoat pöydältä suuhunsa, makustella niitä, sylkeä ulos, laittaa takaisin suuhun, pudottaa maahan koirille ja päristää niin, että vähäisetkin suuhun jääneet muruset lentävät pitkin pöytää. Vatsaan päätyvä osa ruoasta on vielä jokseenkin pieni - joskin riippuu tietysti tarjoiluista - mutta koko ajan hän oppii ja kehittyy! Rintamaito on kuitenkin edelleen selvästi vauvalle tärkein ravinnonlähde ja ymmärtääkseni vuoden ikään asti se on ihan hyväkin juttu, kunhan kasvua tapahtuu riittävästi.

Tässä olisi nyt pidemmittä puheitta listattuna viikon verran sormiruokaa, puuroa ja hedelmäsoseita. Raamattunani ruokailuasioissa toimii tietysti Simppeli sormiruokakeittiö, josta käyttämäni reseptit linkkaan tekstiin. Näiden ohella Emilia tosiaan syö tissiä noin 5-6 kertaa päivässä ja kaksi kertaa yöllä, eli aika usein edelleen.
(Kuvitus on tarkoituksella siloittelematonta - minusta ei ole sievien kattausten tekijäksi ja kuvaajaksi, kun ruokaansa odottaa herkästi hermostuva vauva. Tällaista se meininki meillä päivittäin on.)


Maanantai
Aamiainen
Päärynäsuikaleita
Kaurapuuroa ja mango-päärynäsosetta

Lounas
Puurorieskoja, joissa omenaraastetta
Munakasta, jossa keitettyä perunaa, keitettyä broccolinia ja vähän tomaattia
Muutama maissinaksu

Päivällinen
Keitettyä pakasteseitiä
Appelsiinilohkoja
Muutama maissinaksu

Iltapala 
Mikromuffinssi päärynällä
Mango-päärynäsosetta


Tiistai
Aamupala
Neljän viljan puuroa ja päärynäsosetta

Lounas
Kurkkuviipaleita
Kala-kanamuffinsseja, eli näitä todella sovellettuina - sisälsivät lohen sijaan seitiä ja kanan jauhelihaa
Eilistä munakasta

Päivällinen 
Samaa kuin lounas (mutta nyt ei napannut oikein mikään ruoista) 

Iltapala
Mannapuuroa ja päärynäsosetta





Keskiviikko
Aamupala
Mannapuuroa ja mangososetta

Lounas
Höyrytettyä paprikaa
Makaroneja
Kalakanamuffinssi

Päivällinen
Höyrytettyä paprikaa ja porkkanaa
Makaroneja
Maissi- ja kauranaksuja

Iltapala
Mannapuuroa ja vadelmasosetta


Torstai
Aamupala
Kaurapuuroa ja mangososetta

Lounas
Kanapötköjä sovellettuna - raasteena omenan ja porkkanan sijaan päärynää ja paprikaa. Toimi! 
Makaroneja
Höyrytettyä porkkanaa 

Päivällinen
Kanapötköjä
Makaronia
Maissinaksuja
Höyrytettyä paprikaa

Iltapala
Kaurapuuroa ja mangososetta




Perjantai
Aamupala
Kaurapuuroa ja päärynäsosetta

Lounas
Kanapötkö
Kurkkua

Päivällinen
Sama kuin lounas plus tomaattilohkoja

Iltapala
Kaurapuuroa ja vadelmasosetta
Banaania sormin


Lauantai
Aamupala
Kaurapuuroa ja päärynäsosetta

Lounas
Linssipihvejä
Tomaattilohkoja

Päivällinen
Keitettyä parsakaalia
Munakasta

Iltapala
Kaurapuuroa ja mangososetta



Sunnuntai
Aamupala
Kaurapuuroa ja mangososetta

Lounas
Kurkkua ja tomaattia (mökillä oli vähän heikosti helposti muuta saatavilla)

Päivällinen
Omenaraastetta - kyllä, edelleen mökillä :D

Iltapala
Päärynäsosetta




Tarjotut ruoat voisivat varmasti olla jollain tavalla parempia - vaihtelevampia, ravitsevampia, proteiinipitoisempia, you name it. Tässä kuitenkin opettelevat sekä äiti että vauva ja koko ajan on helpompaa tarjota Emilialle sellaisia ruokia, joita itsekin teemme, kunhan suolan sun muut ei-suositellut ainesosat jättää pois. En siis todellakaan ole mikään asiantuntija, mutta koska itse olen tykännyt lueskella muiden sormiruokameininkejä, halusin jakaa myös meidän. Tämä oli myös mielenkiintoinen koonti itselleni ja osoitti esimerkiksi sen, että voisin tarjota Emilialle enemmän erilaisia hedelmiä. 

Sellaista. Ihanaa kesän ensimmäistä päivää kaikille!

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Mitä mielen päällä?

Pari juttua! Tulevat tässä, ihan vain näin satunnaisesti listattuna:

1. Minua jännitti aivan hirveästi tehdä tästä blogista julkinen ja myös luoda tätä varten Instagram-tili. Olen jo pari vuotta miettinyt, että haluaisin ja että ehkä joskus ja no sitten kun on enemmän sanottavaa, mutta tajusin muutama viikko sitten, että jos en tartu toimeen niin "ehkä joskus" onkin pian "ei ikinä". Satuin myös eilen lukemaan Sarandan postauksen siitä, miten vaikeaa omia juttuja voi olla toteuttaa epäonnistumisen ja häpeän pelossa. Postaus kolahti pahemman (vai paremman?) kerran ja oli viimeinen pusku päätökselle kokeilla. Eihän tässä mitään sen kummempaa tapahdu - kunhan vain kirjoittelen ja jaan ajatuksia nyt julkisesti, en vain tutuille - mutta olen kasannut itselleni kovia paineita ja vertaan herkästi sisältöäni ammattituottajien sisältöihin. Älytöntä, kun sen nyt ääneen sanoo! Eivät toiset turhaan tätä työkseen tee, vaan siksi, että ovat niin hyviä ja kokeneita. Minä vasta harjoittelen.

2. Emilian öinen, lempeä unikoulu alkaa parin viikon jälkeen tuottaa tulosta! Aiemmin hän heräili öisin vähintään kolmen tunnin välein ja vaati tissin, mutta Sleepyn ohjeiden mukaisesti aloin pidentää välejä neljään tuntiin. Jos vauva herää ennen tuota neljän tunnin rajapyykkiä, rauhoittelen häntä maksimissaan puoli tuntia takaisin uneen ja jos hän ei siihen mennessä nukahda, syötän. Tähän mennessä en ole tainnut kertaakaan joutua syöttämään vaan Emilia on aina edes jonkin aikaa jatkanut unia ilman tissiä! Nyt ollaan menty useampi yö niin, että syöttöjen välissä on ollut jopa kuusi tuntia (jos käyttäisin emojeita tekstissä, tähän tulisi itkevät kasvot ja monta sydäntä). Toki nostelen tuttia useamman kerran yössä ja syöttöjäkin on edelleen kaksi, mutta tilanne on kuitenkin parantunut yllättävän nopeasti.
Samalla aamuherätykset ovat siirtyneet mukavasti kuudesta lähemmäs puoli seiskaa - kunnes tänään vauva tarvitsi kolmesta alkaen tutin suuhun parinkymmenen minuutin välein, söi viideltä, ängersi sängyssä unta hakien kymmentä vaille kuuteen ja päätti sitten, että päivä alkaa nyt. Mutta ehkä tämä oli nyt sellainen kuuluisa takapakki ja pian taas lähestytään sitä kaukaista kello seitsemää!




3. Ostin uusimman Trendin viikonloppuna mutta en osaa ryhtyä lukemaan sitä. Säästän sitä täydelliseen hemmotteluhetkeen: vauva nukkuu ja joku muu on vastuussa hänestä jos herää, minulla on hyvää ruokaa ja kahvia ja jälkiruokaa, koirat ovat tyytyväisinä keskenään pihalla, koti on siisti ja hiljainen... En tiedä, kannattaisiko joustaa jossain kriteerissä vai hyväksyä se, että voi mennä jonkin aikaa, ennen kuin täydellinen hetki osuu kohdalle.

4. Meidän pihan omenapuut kukkivat pian! Puita on ihan liikaa ja osa niistä lähtee kunhan vaan saadaan aikaiseksi ryhtyä hommiin, mutta ainakin ihasteltavaa riittää. Kuulin kyllä varoittelua ötököiden määrästä, kun kukat puhkeavat. No, sille ei mitään voi, joten keskitymme visuaaliseen. 


5. Olemme lämmitelleet vanhaa juoksuharrastusta koko perheen voimin ja se on ihanaa. En ollut itse juossut sitten raskaaksi tulemisen ennen viime viikkoa, mutta nyt plakkarissa onkin jo kolme lyhyttä (alle 3km) ja yksi pitkä (6,2km) lenkki. En olisi uskonut paikkojen kestävän tällaista rasitusta niin pitkän tauon jälkeen, mutta pohkeetkaan eivät ole erityisemmin jumissa. Hurraa ja nyt vaan lisää kilometrejä alle! Kesän tavoite on juosta kymppi tuntiin eli käytännössä vain ylläpitää hyvin alkanutta harrastusta. Minulla on onneksi ihan jees aerobinen kunto pohjalla, kun olen kävellyt niin helvetillisen paljon rattaiden ja koirien kanssa ja pitkälti mäkisessä ja hiekkaisessa maastossa. Nyt vaan siis kropalle juoksua tukevaa jumppaa ja menoksi!


Teppo on ollut lenkkeilijöistä vastahakoisin - johtunee kuumenevista keleistä ja tuosta turkista, joka vedetään pian onneksi alas.

6. Tämä vielä lyhyesti: Onnea ovat ystävät! Sekä sellaiset, jotka elävät tätä samaa elämänvaihetta että ne, jotka muuten osaavat olla tukena joko viemällä ajatukset välillä muualle tai kyselemällä ja kuuntelemalla. Tarvitsen teitä kaikkia ja olette kaikki tärkeitä. Kiitos ja pus!

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

"Nuku silloin kun vauva nukkuu!“

Voisin veikata, että itseni lisäksi muutama muukin äidiksi tullut on kuullut otsikon oivan ohjeen. "No mutta nukkuisit päivisin kun vauvakin nukkuu", "Mene illalla vauvan kanssa samaan aikaan nukkumaan" sun muut variaatiot ovat tulleet tässä seitsemän kuukauden aikana hyvin tutuiksi. Oma suhtautumiseni neuvoon on vaihdellut: ensin ärsytti ja pidin ajatusta surkeana, sitten ymmärsin, että tässähän on pointtinsa, ja nyt olen oppinut tyynesti nyökyttelemään ja kiittämään tästä ja muistakin omaperäisistä ohjeistuksista.

Alkuun, ehkä noin ensimmäiset neljä kuukautta, käytin vauvan unet hyödyksi siivoamalla, opiskelemalla, treenaamalla ja venyttelemällä. Vauva nukkui pitkät unet vaunuissa kun minä työnsin niitä pitkin poikin Turun Haritunrannan mäkisiä maastoja hiki pipon alta valuen. Pesin pyykkiä, ripustin pyykkiä ja viikkasin pyykkiä. Ajattelin about näin:

Kuva täältä

Olen edelleen sitä mieltä, että "Nuku kun vauva nukkuu" -ohjeistajat sivuuttavat usein sen, miten paljon muuta kuin konkreettista vauvanhoitoa vauvanhoitoon oikeastaan liittyy. Pyykki on pestävä, jotta vauvalla on puhtaat vaatteet seuraavana päivänä, ruokaa on tehtävä, jotta äiti saa syödäkseen eikä pyörry kesken imetyksen ja koirat on lenkitettävä, jotta ne eivät pissaa matolle, jolla vauva makoilee, tai tule tekemisenpuutteesta hulluksi ja ryntäile tylsyyttään sisällä vauvan yli. Nämä ovat asioita, joita hereilläolevan vauvan kanssa eli yhdellä kädellä on todennäköisesti hankalaa tehdä, joten ne kannattaa hoitaa niinä hetkinä, kun bebe ottaa lepiä. 

Myös "äidin oma aika" eli minun tapauksessani esimerkiksi treenaaminen, kirjoittaminen ja venyttely ajoittuvat vaivattomimmin vauvavapaisiin hetkiin. Olen toki tehnyt pientä jumppaa leikkimaton reunalla vauvaa samalla viihdyttäen, mutta kunnon flowmaista liikkeeseen syventymistä ei Vaarilla on saarta laulaessa oikein synny. Toki kaikki liike on hyväksi ja kotiin päin ja sillä ajatuksella olenkin saanut hyödynnettyä myös Emilian leikkihetkiä oman kropan huoltamiseen. Silti jumppaan mieluiten sellaisina hetkinä, kun tiedän ehtiväni vetää läpi edes vartin katkeamattoman treenin. (Toim. Huom. Joskaan koskaan ei kannata luottaa siihen, että no niin nyt se nukkuu ja voin tehdä rauhassa asian X - silloin roska-auto aivan varmasti saapuu ikkunan alle piipittämään ja ryskäämään juuri silloin kun olet päässyt vauhtiin. Luota aina siihen, että nämä kyseiset unet epäonnistuvat, jolloin ne saattavatkin yllättää positiivisesti! Positiivinen ajattelu kunniaan vai miten se meni.) 


Sitten kun huonot yöt alkoivat painaa ihan tosissaan ja aloin olla aivan kuitti, jossain siellä neljän kuukauden hollilla, totesin, että minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin luopua päiväunien mahdollistamasta siivous- ja omasta ajasta. Minun yksinkertaisesti oli nukuttava tai edes levättävä, jos halusin pysyä järjissäni. Hölläsin kotitöiden ja liikkumisen suhteen ja jäin itsekin sänkyyn makaamaan, kun Emilia oli nukahtanut viereen pinnikseen. Viestittelin kavereiden kanssa, sometin tai nukuin. En ole koskaan ollut mikään päiväunien ystävä, koska niiltä herätessä olo on kuin sunnuntaiaamuna lafon jäljiltä (turkulaiset tietää) - päässä pyörii ja painaa ja kello näyttää ihan kummia. Olin kuitenkin niin totaalisen rätti, että en enää voinut jatkaa yhtä aktiivista meininkiä kuin ensimmäiset kuukaudet - en vain fyysisesti pystynyt siihen. Tai olisin ehkä pystynyt, koska kaiken kyllä jaksaa kun vaan on pakko, mutta olisin vetänyt itseni aivan liian äärirajoille. 

Aloin siis ymmärtää ohjeen pointin: Silloin kun tilanne vaatii, lakkaa välittämästä kaikesta muusta kuin vauvasta ja omasta jaksamisesta. Unohda tiskit ja pyykit ja yksinkertaisesti nuku kun vauva nukkuu, tai lepää edes. Minä tein näin muutaman viikon ajan, ja se oli fiksu veto. Pidemmän päälle en kuitenkaan pystyisi noudattamaan neuvoa, sillä siivoamaton kämppä ja liikuntaa kaipaava keho aiheuttavat sen verran stressiä, että tilanne olisi plus miinus nolla; keho ehkä lepäisi päiväunien aikana, mutta mieltä ahdistaisi. Ohje toimii minun kohdallani siis kuuriluontoisesti ja on muistutus siitä, että saan levätä. 

Nyt, kun pahin uupumus tuntuu olevan selätetty, pidän neuvoa neuvona muiden joukossa (ja neuvojahan tuoreille äidille riittää!). Toimii toisille, toisille ei. Tässä vaiheessa olen erilaisten ohjeistusten sisällön sijaan alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, millä tavalla apu esitetään - ja tässä asiassa usein mennään vähän metsään. Kumpi esimerkiksi seuraavista pareista kuulostaisi ystävällisemmältä, lohduttavammalta ja aidosti avuliaammalta:

Nuku kun vauva nukkuu. 
Oletko kokeillut sitä, että nukkuisit, kun vauvakin nukkuu? Luuletko, että se voisi auttaa? 

Älä välitä sotkusta! Ei kodin tarvitse kiiltää vauvavuonna. 
Uskon, että sotkuinen koti ahdistaa ja silloin on vaikea nukkua. Entä jos päättäisit etukäteen päivän, jona siivoat, ja muina ottaisit rauhallisemmin? 

Ei tuon ikäinen tarvitse enää maitoa yöllä. Lopettaisit yösyötöt niin et olisi niin väsynyt. 
Oletko harkinnut yösyötöistä luopumista? Luuletko, että sinulla olisi nyt voimia pitää vauvalle unikoulua? 


Nyt siis tarkastelen koko keissiä enemmänkin siitä näkökulmasta, että kaikenlaiset ohjeet, neuvot ja vinkit esitetään hyvin usein käskymuotoisina ja yksinkertaistettuina, kaikille sopivina totuuksina. Arvostan todellakin kaikkien minulle tarjoamaa apua ja ehdotuksia, mutta käskymuoto saa nykyisin vain käämit palamaan. Kun itse on väsynyt ja kaipaisi tukea, ei silloin tee mitään seuraavankaltaisilla kommenteilla (oli ne kuinka hyvin tarkoitusperin vain esitetty):
Laita vauva myöhemmin nukkumaan niin se herääkin myöhemmin! 
Se kohina on turhaa, vauva vaan jää siihen koukkuun. Kannattaa jättää se pois. 
Älä reagoi vauvan itkuun niin nopeasti! 
Syötä sitä päivällä enemmän niin se ei syö yöllä! 

Ohjeeni ja toiveeni kaikille väsyneiden äitien kanssa toimiville siis on: kysy, kuuntele ja jos sinulla on antaa vinkkejä, esitä ne ehdotuksina ja pohdi yhdessä äidin kanssa, voisiko ehdottamasi toimintatapa sopia juuri tälle äidille. Minä ainakin aidon oikeasti arvostan sitä, että joku juttelee unijutuista kanssani ja miettii, miten saisin itse paremmin nukuttua. Sitä en arvosta, että minulle kerrotaan, millä tavalla toimimalla nukkuisin paremmin. See the difference? 

Vuosia sitten kun olin vielä silmäpussiton ja koin nukkuneeni huonosti, jos sain alle 7h katkeamatonta unta. 

Kun en meinaa enää nähdä alaluomien takaa ja olen nukkunut hyvin, jos yössä on ollut yli 2h unipätkä.

Ja nyt, vauvan ollessa seitsemän kuukauden ikäinen, käytän hänen päiväunensa yleensä syömiseen, siivoiluun tai kirjoittamiseen, ja silloin tällöin aamun lyhyiden päiväunien ajaksi jään sängylle loikoilemaan. Öisin nukun, kun vauva nukkuu. 

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Fiiliksiä uudesta kodista ja kaupungista

Olemme asuneet Paimiossa pian kolme viikkoa. Vaikka toisaalta koti tuntuu jo kodilta, on kuin muutto olisi silti yhä kesken ja kaikki vähän väliaikaista. Vaipanvaihtopaikka ei ole vakiintunut (Lastenhuone? Olohuoneen matto?), aita pihan ympäriltä puuttuu, ilmalämpöpumput kiukuttelevat kokemattomien käyttäjien käsissä... Tavallaan nautin siitä, että kaikki on vielä vähän uutta ja jännittävää, ja tavallaan toivoisin, että rutiineista tulisi vieläkin rutiininomaisempia ja olisimme jo maadoittuneita ja juurtuneita näiden seinien sisään.

Huonekaluhankinnat on nyt tehty vähäksi aikaa. Muuton yhteydessä vaihtoon menivät sohva, sohvapöytä, sänky sekä ruokapöytä tuoleineen, ja näiden lisäksi tänne on hankittu välttämätön vaatekaappi ja "välttämätön" grilli. Sohvan yläpuolella roikkuu Emilian nimiäislahjaksi saama, ystävän (Puro) maalaama taulu, jonka värimaailman mukaan olemme hankkineet joitain pieniä sisustusjuttuja; vaaleanpunaista, keltaista, harmaata ja valkoista löytyy nyt sohvan viltistä, kynnysmatosta, kellosta (joka ei käy?! Miksei, vaikka patteri on uusi ja tikitys kuuluu?), ruusuista sekä kahvinkeittimestä, joka on ihanan vaaleanpunainen. En ole mikään sisustaja eivätkä nämä visuaaliset valinnat ole minun tekemiäni, mutten valita! Ihan hauskaa, että kun vähän siivoaa, jotkut nurkkaukset kotona näyttävät kuin sisustuslehdestä leikatuilta.

Otin tämän kuvan alunperin ajatuksella laittaa Instagramiin Instagram vs. reality -tyyppinen vertailu. Tämä ei ole se Instagram-versio.


Koirat ovat viihtyneet vissiin ihan hyvin uusissa maisemissa, mutta voi että kun vielä saadaan kaupungilta lupa aidan pystyttämiseen ja nuo saavat viettää aikaa pihalla ihan rauhassa keskenään! Paimenkoirina toki varmasti lähinnä notkuvat terassilla ja kyyläävät sisään "Äitiii tehdään jotain" -tyyliin, mutta silti. Voivat mutustaa ydinluita sammaleella ja käydä kiusaamassa ohikulkevia koiria verkkoaidan läpi. 

Kun tila sisällä on lisääntynyt aiemmista 56 neliöstä 140 neliöön, olen huomannut sen, että koirat ovat ihanalla tavalla vain koiria. Täällä ne elelevät jossain ja tulevat paikalle, kun jotain tapahtuu. Tiiviimmin asuttaessa koirat tuntuivat paljon suuremmilta ja olivat jatkuvasti mukana kaikessa, mitä teimme. Nyt elämä pyörii jotenkin vähemmän koirien ympärillä - ne hoidetaan samalla tavalla kuin ennen, saavat rapsutuksia ja aktivointia, mutta ovat sopivasti ihmisistä erillisiä. Kaikilla on enemmän tilaa sekä fyysisesti että henkisesti. Tykkään! 
(Toim. huom: Aktiivisimpina koiraharrastusvuosinani elämä ihan todella pyöri koirien ympärillä: treeni, treenistä palautuminen, ruokinta, lenkkeily, koirien kuvaaminen, treenaaminen ja treenaaminen ja treenaaminen ja treenien analysoiminen, kisaaminen... Nykymeininki tuntuu paljon terveemmältä, vaikka nuo hard core -vuodet olivatkin ihania ja vaikka kaipaan kyllä aktiivisempaa treenaamista kuin mihin nyt resurssit riittävät. En vain enää sellaista, että agility pyörittää aikatauluja, suunnitelmia ja rahankäyttöä. Kirjoitan tästä enemmän myöhemmin!)



Vauva on oma iloinen itsensä - ryömii ja leikkii menemään. Minä olen perusväsynyt mutta onnellinen. Stressi on huomattavasti vähentynyt aiemmasta sen jälkeen kun sovimme tutun asianajajan kanssa, että hän hoitaa tontin lohkomiseen liittyvät toimenpiteet tästä eteenpäin - eli hän reklamoi nyt myyjää ja/tai välittäjää asiasta ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu. (Meille tosiaan selvisi noin viikko muuton jälkeen, että kaupunki on haltuunottamassa tontista osan pois, emmekä olleet kuulleet asiasta ennen kauppoja.)

Kaupungin kaavoittaja, Virpi Lindvall, kävi viime viikolla tontilla katsomassa kanssamme, mihin tarkalleen ottaen aidan saamme koiria varten laittaa. Hän oli aivan ihana tyyppi ja pystyi tekemään muutaman poikkeuksen, joiden ansiosta saamme pihasta niin suuren kuin vain nyt näiden lohkomisasioiden kanssa on mahdollista. Tästä kohtaamisesta jäi lämmin ja hyvä fiilis, joten jos eksyit tälle sivulle googlattuasi Virpi Lindvallia, niin positiiviset suositukset hänelle! Paimion kaupungin muut asiakaspalvelijat ovat luurin päässä olleet hieman tympeitä, mutta Virpi on huomattavasti kohottanut ensivaikutelmaamme kaupungin meiningistä. 

Nihkeitä asiakaspalvelijoita ja lohkomisyllätyksiä lukuunottamatta Paimio on todella tarjoillut meille juuri sitä, mitä lähdimme täältä hakemaan: rauhaa, hiljaisuutta, omissa oloissa elelyä, luontoa, ihania lenkkireittejä. Ei lainkaan valittamista! Rauhallisesta sijainnista huolimatta lähikaupallekin kävelee kymmenessä minuutissa ja isommalle kaupalle 18 minuutissa. Menomatka on mukavasti alamäkeä mutta paluumatkan joutuu kyllä tosissaan puskemaan täyteen sullottuja rattaita loppumatonta ylämäkeä kotiin. No, tuleepahan hyötyliikuttua ihan hikipäissään.

Parasta Paimiota tähän mennessä on edustanut myös parivaljakko, joka kulki eräänä päivänä kotitietämme pitkin: nainen käveli edellä, fleksi kädessään, ja hänen perässään lyllersi möhömahainen, harmaa porsas. Siis ihan oikea sika valjaat yllään. Jotenkin sinä päivänä tajusin, mitä tässä onkaan oikeasti tullut tehtyä, kun lähdettiin kaupungista tänne "kaupunkiin".

Kaiken kaikkiaan: täällä on ihanaa! 



perjantai 15. toukokuuta 2020

Vauva seitsemän kuukautta

Seitsenkuisena rakas vauva:

Ryömii kovaa vauhtia eteenpäin. Valikoi kuitenkin vielä tarkasti sen, mikä asia on kohti ryömimisen arvoinen - turhaan on turha vaellella.

Istuu tuetta ehkä noin kymmenen sekuntia. Sitten kellahtaa kyljelleen tai naamalleen. Kylvyssä istuu tomerasti ja roiskuttaa vettä riemuissaan.

Toistaa päivittäin sanaa, joka kuulostaa aivan hauvalta. Auba. Haua. Auwa. Sanoi eilen myös aivan selvästi, että why. Päristelee menemään niin kovaa pärskien ja pinnistäen, että on hengästynyt ja kasvoiltaan aivan punainen pidemmän session jälkeen.



Nukkuu kolmet päiväunet - aamuisin noin 45 minuuttia (pinnasängyssä), päivällä noin kaksi tuntia (rattaissa) ja iltapäivällä 30-60 minuuttia (rattaissa).

Lähinnä sormiruokailee - vain aamu- ja iltapuurot sekä satunnaiset hedelmäsoseet olen enää syöttänyt lusikalla. Ruoasta suurin osa päätyy ruokalapun kaukaloon, tuoliin tai lattialle, mutta olemme harrastaneet tällaista ruokailua vasta muutaman viikon, eli kunhan maistelee ja kehittyy niin olen iloinen ja tyytyväinen. Suurimpia hittejä ovat olleet kuorettomat tomaattilohkot, puurorieskat, mikromunakkaat ja höyrytetty kukkakaali. Ja isoimpana maissinaksut. Näiden lisäksi Emilia on maistellut sormin ainakin porkkanaa, perunaa, parsakaalia, omenaa, avokadoa, kurkkua, päärynää, banaania, jauhelihaa (pihveinä), kanaa (Marjut Ollilan kanapötköinä), lohta, pastaa ja kesäkurpitsaa. Kahteen viikkoon tämä on mielestäni riittävästi, mutta yritän jatkuvasti laajentaa kirjoa.



Pitää erityisesti Teppo-koirasta. 

Oppi muutama päivä sitten vaatimaan huomiota. Jos iskä katselee muualle, Emilia sanoo vää tai ä! tai gägä, jolloin iskä huomaa Emilian, ja kaikki nauravat. Sama toistuu lukuisia kertoja putkeen. Huippu leikki.

Toinen uusi leikki on se, että Emilia ryömii edestakaisin kodinhoitohuoneen oviaukossa roikkuvan verhon läpi. Verho on tumma ja paksu ja sen helmoissa Emilia pyörii, eksyy, kurkkii ja nauraa. Ihana, ihana vauva.

Osaa nukahtaa itse pinnasänkyyn yöunille ja aamu-unille. Ainoastaan jos tutti on pudonnut, on se vielä nostettava hänelle suuhun. Tarkoituksena on nyt treenata tutin etsimistä ja suuhun laittamista hereillä, jotta pikku hiljaa sama onnistuisi kesken nukahtamisen ja unenkin, eikä äidin tarvitsisi olla aina apuna.

Nukkuu mieluiten mahallaan. Minua aina vähän huolettaa jättää vauva vatsallaan yksin makuuhuoneeseen, mutta hän valitsee asentonsa jo itse joten ei voi kuin luottaa.



Suukottaa yhä kovasti: haukkaa kasvoista ja kuolaa suoraan suuhun. Hän on niin ihana. Minua Emilia myös "halaa" - kiipeää sylissä olkapäätä kohti, pitää kovaa kiinni, painaa kasvonsa minua vasten.

On nyt muutaman kerran päässyt ulkoilemaan vaunuissa niin, että istuu isojen vauvojen istuimessa ja näkee ympärilleen. Unet hän nukkuu yhä vaunukopassa, mutta ei ole enää monesta sentistä kiinni, ettei enää mahdu koppaan. Iso tyttö!

Käyttää lähinnä koon 68 vaatteita, jotkut ovat jo 74.

On paljon kiinnostuneempi koirien leluista (pehmolelut, luut, pallot) kuin omistaan. Konttaa kaikkein innokkaimmin pallojen perässä.

On niin uskomattoman ihana! Hassu, ja toisinaan tietysti raskas kuten vauvat ovat, mutta valtavan hauska tyyppi ❤️

lauantai 9. toukokuuta 2020

Kotona huomattua


Muutimme tähän omaan, rakkaaseen, suloiseen kotiimme viikko sitten torstaina. Nyt on lauantaiaamu, vauva on päiväunilla ja minä lueskelen blogeja kahvikupin kanssa ruokapöydän ääressä. Pöydällä on Emilian kummisedältä saatuja pinkkejä ruusuja, vesikannu ja muutama kirja. Katson olohuonetta, jonka lattia on levitelty täyteen koirien ja vauvan leluja ja jonka seinillä on kaksi kaunista taulua. Ulkona paistaa viikonloppuinen aurinko ja pihan linnut viuhahtelevat ikkunoiden ohi rakennuspuuhissaan.

Tähän mennessä kotimme on paljastanut itsestään meille seuraavaa:

- Terassimme on suuri ja kuuma. Jo näin toukokuun alussa aurinko paahtaa siihen parhaimmillaan niin, että pelkällä topilla pärjää.

- Kylppäri ja sauna tuoksuvat ihanan saunaiselta. Koko kämpässä on muutenkin rauhoittavan raikas ilma - täällä voi hengittää!

- Pihan kaksi linnunpönttöä ovat varattuja. Yhtenä päivänä toisen edustalla sinitiaispariskunta paritteli noin kolme sekuntia, ja eilen omenapuussa oli kova draama meneillään, kun toisen pöntön lintu tuli kurkkimaan tiaisten kämpän ovelle. Sinitiaiset katselivat kauhuissaan vierestä, mutta onneksi tunkeilija lopulta lähti pois.

- Sisällä on käytettävä itkuhälyttimiä, kun vauva nukkuu makuuhuoneessa ja me hengailemme olohuoneessa. Niin pitkä matka asunnon päästä päähän on. (Edit: ilmankin kyllä pärjää, sillä eilen illalla itkuhälyttimet kuolivat ja nytkin vauva koisii ilman. Täytyy vain itse olla korvat höröllä.)

- Paimio on pieni ja hiljainen! Niin ihana! Tiedän, että jonain päivänä tämä Turkua syrjemmässä asuminen ahdistaa ja harmittaa, mutta se päivä ei tule pian. Vietämme nyt kuherrusaikaamme. Saan kävellä koirien kanssa päivisin ja iltaisin aivan rauhassa ja jopa tervehtiä vastaantulijoita. Kuvittelimme myös muuttavamme jokseenkin vilkkaan tien varteen, mutta onkin osoittautunut, että kyseessä on _Paimion mittakaavassa_ vilkas tie - autoja tai traktoreita menee ohi silloin tällöin. 

- Jääkaappi ja pakastin ovat hupsun pieniä - kuin opiskelijayksiöstä. Varsinkin pakastimen kanssa tulen varmasti vielä repimään hiuksiani, sillä teen mielelläni kerralla paljon ruokaa ja laitan ne kylmään odottamaan päivää, jona en jaksa/ehdi tehdä ruokaa. Nyt yksi laatikko on täynnä, kun siellä on kaksi Aino-jäätelöä (ja niitä siellä tulee jatkuvasti olemaan).

- Vaalea, vahattu lattia on ihana! Ainakin vielä sivuutan luontevasti kaikki mustat koirankarvat, jotka sen pinnalla oikein hohtavat, ja nautin vain kauniista ja raikkaasta tilasta, jonka valkeankuultava lauta tekee.

- Kodinhoitohuoneeseen mahtuu kaksi pyykkitelinettä, mutta vain juuri ja juuri.

- Ilmalämpöpumppujen kanssa pelaaminen on yllättävän vaikeaa. Milloin ne kannattaa laittaa kokonaan pois päältä (koska aurinko lämmittää koko päivän)? Mitkä asteet makuuhuoneeseen yöksi? Kuinka kylmäksi muun talon voi yöllä antaa laskea?

- Naapurustossa asuu töpöhäntäinen, oranssi kissa, joka ei enää varmasti hengaile meidän pihallamme. Teppo antoi sille reippaat lähdöt eilen ja jahtasi kissan autotien yli (...) karkuun. Aita olisi ihan jees...

... mistä pääsemmekin aikamoiseen tilanteeseen, jossa nyt olemme. Vaikka tämä todella on kuherrusaikaa sekä omassa kodissa että uudessa kaupungissa, joudumme nyt ryhtymään valitettaviin toimiin kiinteistön meille myynyttä henkilöä vastaan. Tällä viikolla selvitin kaupungilta sitä, kuinka lähelle kiinteistön rajaa eli kävelytietä aidan voi pystyttää, ja siinä samalla kävi ilmi, että kaupunki on lohkomassa tontista osan naurettavan pientä korvausta vastaan pois. Tätä välittäjä tai myyjä eivät meille ennen kaupantekoa (tai sen jälkeen) kertoneet. Selvitämme asiaa ja olemme olleet yhteydessä asianajajaan, joka nyt tutkii, miten kannattaa edetä (tai kannattaako lainkaan - on mahdollista, että olemme onnistuneet olemaan huomaamatta tietoa jossain paperissa. Epäilen tätä kuitenkin hyvin vahvasti ja olen kyllä sitä mieltä, että tällainen asia tulisi myös a) lukea myyntiesitteessä b) kertoa kasvotusten näytössä.).




Joka tapauksessa nautimme olostamme valtavasti. Toki tämä tonttiasia on aiheuttanut stressiä, itkua, ärtymystä, huolta ja kiukkua, mutta koetan keskittyä hengittelemään sisään positiivisia asioita ja tunteita - loppujen lopuksi meillä on täällä kaikki äärimmäisen hyvin eikä lohkominen sinänsä vaikuta elämiseemme. Tämä teksti esimerkiksi ei ehtinyt valmistua aamukahvin äärellä, vaan jatkan sitä nyt vauvan pitkien päiväunien aikana terassilla: istun ystävältä saadulla valkoisella tuolilla tietokone sylissä ja aurinko suoraan kasvoihin paahtaen. Pienellä pöydällä edessäni on toisen ystävän istuttama orvokki ja kirja, jonka aloitin eilen. Kaikki on kirkasta ja lämmintä, nurmikko tuoksuu ujosti kesältä ja linnut säkättävät ja sirkuttavat.